19.10.2017

Raskausaikojen muistot

Mammalandian yhteistyöpostaus

Mammalandian bloggaajat kirjoittavat kuukausittain vaihtuvista yhteisistä aiheista, ja lokakuussa aiheena on muistella omia raskausaikoja. Mammalandian kotisivuilta löytyvät kaikkien bloggaajien kirjoitukset kuukausittaisesta aiheesta. Itselläni on takana kaksi raskautta, joissa oli paljon samaa, mutta myös jotakin erilaista − onhan jo pelkkä elämäntilanne täysin toisenlainen, kun vertaa esikoisen odotusaikaa toisen lapsen odotukseen, kun perheessä asuu myös taapero. Molemmat raskauteni olivat toivottuja ja onnellisia, ja muistot niistä ovat hyviä, vaikka molempiin mahtui myös tyypillisiä raskausajan vaivoja sekä haastavampia ajanjaksoja. Äitiys ja oma perhe ovat aina olleet suurimpia haaveitani elämässä, ja raskaudet ovat olleet matkantekoa kohti tätä haavetta.

Ensimmäinen raskaus

Esikoista aloin odottaa syksyllä 2014. Olin ravannut yksityisellä gynekologilla kuukautiskierron ongelmien vuoksi, ja raskaus paljastui vähän yllätyksenä ollessani taas kerran tuolla samalla vastaanotolla. Olin jo vähän osannut epäilläkin asiaa. (Täältä löytyy aiempi ja pidempi kirjoitukseni noista hetkistä.) Lokakuisen Lontoon matkan jälkeen sain samassa paikassa varmistuksen elämän alusta sisälläni, kun ultrassa näkyi pienen sydämen syke raskausviikolla 8+1. Ensimmäinen raskaus ja esikoisen odotus oli samaan aikaan valtavan ihanaa, ihmeellistä, uutta ja vähän epätodellistakin. Samalla se oli myös hirvittävän pelottavaa, ja nuo pelot leimasivat varsinkin ensimmäistä kolmannesta siten, etten oikein osannut luottaa tulevaan.

2015: raskauden puoliväli tammikuussa ja rv 36+4 toukokuussa.

Olen molemmissa raskauksissa kärsinyt alkuraskauden pahoinvoinnista, mikä alkoi heti varhaisilla viikoilla. Esikoista odottaessa pahin vaihe ajoittui vuoden synkimpään aikaan loka-marraskuulle. Muistan vieläkin, miten vaikeaa oli asioida ruokakaupassa työpäivän jälkeen, kun kaikki ruuat vain ällöttivät, mutta jotain oli pakko ostaa, ja miten makasin sohalla iltaisin, kun en kyennyt muuhun. Pahoinvointi ja väsymys olivat pahimmillaan juuri iltaisin. Teetimme tuohon aikaan myös keittiöremontin, ja asuimme kaksi viikkoa evakossa miehen vanhempien luona heidän ollessaan matkoilla. Kävelimme lähes joka ilta omalle asunnollemme appivanhempien koiran kanssa kurkistamaan, miten remontti oli edennyt. Sen verran jaksoin sentään liikkua, mutta muistan, että olin kyllä väsynyt. Muistan syöneeni tuohon aikaan paljon suolattuja cashew-pähkinöitä. Vauvauutiset pidimme visusti salassa pitkään, ja kerroimme asiasta tuleville isovanhemillekin vasta alkuraskauden ultran jälkeen. (Alkukolmanneksesta lisää täällä.)

2015: rv 38+0.

Pahoinvoinnin jäätyä ja vuoden vaihduttua olinkin sitten aivan elämäni kunnossa. Jäin töistä pois jo kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa pitämättömien lomien vuoksi, ja ehdin sauhuta kotona vaikka mitä pihahommista ja ikkunanpesusta alkaen. Se oli pesänrakennusta parhaimmillaan. Pestauduin myös vapaaehtoistyöntekijäksi MLL:n perhekahvilaan, missä olen myöhemmin käynyt paljon oman lapsen kanssa. Voin loppuodotuksen ajan muuten todella hyvin, mutta iskias lyöttäytyi seuralaisekseni aivan viimeisillä raskausviikoilla, ja rajoitti ärsyttävästi liikkumistani. Kävin silti sitkeästi kävelylenkeillä, vaikka eteneminen olikin sellaista hidasta vaappumista. Hyvän ystäväni häät olivat vain puolitoista viikkoa ennen laskettua aikaa, olin onnellinen, että pääsin paikalle, ja iskiaskin jäi sinne tanssilattian pyörteisiin. Rakas esikoispoikamme syntyi kesäkuussa 2015 raskausviikolla 39+4.

Toinen raskaus

Toinen raskauteni paljastui tammikuussa 2017, kun raskaustestiin piirtyi eräänä aamuna kaksi viivaa. Toisessa raskaudessa yritin alusta asti keskittyä raskaudesta nauttimiseen. Kirjoitin tänne blogiinkin, että pyrin ottamaan ilon irti tuosta ihmeellisestä, kohdallani ehkä viimeisestä(?), odotusajasta ja elämään hetkessä − murehtiminen ja pelkääminen ei auttaisi mitään, täytyi vain uskoa ja luottaa siihen, että kaikki menisi hyvin. Sen verran täytyi kuitenkin saada varmuutta asiaan, että kävimme varhaisultrassa varmistamassa, että kohdussa todella oli elämää. Isovanhempia oli tällä kertaa valotettu asiasta jo hyvissä ajoin ennen tätä. (Kurkkaa täältä, miten toisen raskauden ensimmäinen kolmannes muuten sujui.)

2017: rv 28+3 heinäkuussa.


Pahoinvointi alkoi pian plussauksen jälkeen ja tuntui tällä kertaa pahemmalta kuin esikoista odottaessa − vai enkö vain muistanut sitä niin hyvin enää? Olin aloittanut tammikuussa yksityisen perhepäivähoitajan työt, ja alkuvuosi oli henkisesti todella rankka ajanjakso, kun päivät kuluivat lasten kanssa kotiympyröissä pahoinvoinnin kanssa sinnitellen, ja iltaisin olin niin väsynyt ja huonovointinen, etten kyennyt lähtemään mihinkään. Olo oli yksinäinen ja tuntui, ettei minulla ollut enää minkäänlaista omaa elämää. Mietin silloin aivan tosissani, etten tiedä pystyisinkö enää koskaan lähtemään samaan leikkiin uudestan tämän jälkeen; olo oli ympäri vuorokauden niin kaamea, että tuntui, etten selviäisi siitä. Muistan edelleen sen, miten olin joinain iltoina pojan kanssa kaksin kotona ja sohvalta ylös nouseminen tuntui aivan ylitsepääsemättömältä. Katsoimme lastenohjelmia toisensa perään, ja lykkäsin taaperolle smoothiepussukan kouraan päivälliseksi. Päiväuniaikoina makasin vaakatasossa ja lipitin jääkylmää vettä olon helpottamiseksi.

2017: rv 31+0.
Pahoinvointi kesti toisessa raskaudessa pidempään kuin ensimmäisellä kerralla, aina raskausviikolle 16 asti. Olon helpotettua ja kevään edetessä aloin taas saamaan oman, energisen ja toimeliaan itseni takaisin. Valon lisääntyminen auttoi varmasti paljon, ja jaksoin taas lähteä ihmisten ilmoille työpäivien jälkeen. Kesä tuli ja perhepäivähoitajan työt päättyivät kesäkuun loppuun. Lomailimme koko perhe kolme viikkoa heinä-elokuussa. Minulla oli kova tarve touhuta kaikenlaista, nähdä ihmisiä ja päästä käymään eri paikoissa. Valmistauduin jo siihen, että syksyn tullen olisimme vauvan kanss varmasti paljon kotosalla.  Kaksivuotiaan esikoisen kanssa oli helppo tehdä pieniä retkiä ja reissuja, ja kolusimme läpi monet lapsiperheiden kohteet. Vietimme myös paljon aikaa leikkipuistoissa äiti- ja taaperokavereiden kanssa. Olo oli onnellinen ja hyvinvoiva, vaikka vanha tuttuni iskias kiusasikin kesällä noin kuukauden verran.

Alkusyksystä arki jatkui taas. Nautin viimeisistä hetkistä esikoisen kanssa kahdestaan, kävimme perhekahvilassa ja kerhossa, leivoimme, leikimme ja seikkailimme. Aavistelin, että toinen vauva syntyisi ensimmäistä aiemmin, ja rakas tyttäremme näkikin päivänvalon syyskuussa 2017 raskausviikolla 39+4.

2017: rv 39+0 syyskuussa.

Muistoni, mietteeni ja tuntoni raskausajoilta on taltioitu tänne blogiin, olihan esikoisen odotus syy sille, miksi alunperin päätin alkaa kirjoittaa. Lisäksi muistot säilyvät lukuisissa kuvissa. Esikoisen odotusaikana kuvia ei tullut otettua niin paljon kuin jälkikäteen ajatellen olisi voinut, mutta tuota vahinkoa otin takaisin toisessa raskaudessa, kun passitin miehen tai jonkun muun pahaa aavistamattoman kameran taakse varmasti ihan kyllästymiseen saakka. Raskaus on niin mullistava kokemus naisen elämässä, hyvässä tai pahassa tai sekä että, että kehotan jokaista odotuksen kokevaa taltioimaan muistoja tuolta ajalta edes jollain tapaa. Niihin on myöhemmin ihana palata. Ja mitä niihin raskaampiin muistoihin tulee, ihmismieli on siitä hassu, tai sitten vain nerokas, että sellaiset asiat unohtuvat tai lieventyvät aika nopeasti. Ainakin näin on ollut omalla kohdallani, ja tiedän, että jos joskus sattuisimme harkitsemaan kolmatta lasta, ei esimerkiksi oma oletettava pahoinvointini olisi esteenä sille. Kestäisin kyllä, kun tiedän mikä on palkinto. ♥

Seuraa Mammalandiaa myös Facebookissa.

9.10.2017

Kaksiviikkoinen vauva ja kuulumisia

Meidän vauva on jo kaksiviikkoinen! Hän ei ole enää aivan kippurainen vastasyntynyt, vaan tarkkaavainen ja jäntevä tapaus, joka jaksaa kääntää hienosti päätään puolelta toiselle vatsallaan maatessaan. Niin kovin pieni hän kuitenkin vielä on, ja nukkuu toki vielä suuren osan ajasta. Äitiysneuvolan terveydenhoitaja kävi meillä kotikäynnillä viime viikon tiistaina, ja vauvan paino oli lähtenyt hyvin nousemaan kotiin tulon jälkeen, syntymäpaino tuli siinä samalla ohitettua. Tämä oli ihana uutinen, kun esikoisen kohdalla tuo painonnousu vähän takkuili alussa.

Vauvan hoidon kannalta näin toisen lapsen kohdalla ei ole niinkään tarvinnut opetella uutta, sen sijaan moni asia on muistunut mieleen. Muistan taas ne pienen vauvan hassut ilmeet ja äännähdykset, kuten tahattomat univirnistykset, joita tulee varsinkin silloin, kun vauva on heräilemässä tai nukahtaa maitoaterian päätteeksi syliin. Tämä neiti päästelee myös varsinaisia dinosaurus-ääniä nukkuessaan. :D Muistan taas, millaista on pestä vastasyntyneen pikkuista peppua, miten tämänikäinen ei paina oikeasti mitään, ja miltä tuntuu, kun joku tarvitsee sinua lähes kaiken aikaa hereillä ollessaan, minkä lisäksi hän on lähelläsi mieluiten myös nukkuessaan. Ja miten se vauvan tuoksu on jotain maailman ihaninta. <3

Sekin on taas hyvin tuttua, miltä tuntuu olla koko ajan vähän väsähtänyt ja valvoneen näköinen, sillä yöt ovat tietysti vielä hyvin vaihtelevia: nukun vauvan kanssa 1−4 tunnin pätkiä kerrallaan. Kotiin tultuamme en saanut paljon yli parin tunnin unijaksoja öisin, mutta nyt tulee onneksi jo noita vähän pidempiäkin pätkiä. Väsymys on kyllä painanut, ja olenkin aina suosiolla painunut päiväunille vauva kainalossa esikoisen päikkäriaikaan. Vaunuttelemassa olen käynyt joka päivä vaikka olisin ollut kuinka väsynyt, raitis ulkoilma tekee vain niin hyvää, ja on kiva päästä vähän ihmisten ilmoille vaikka se olisi sitten vain kävellen tehty kauppareissu. Toinen arjen luksusasia on se, kun pääsen rauhassa hiustenpesulle! Pienet asiat ovat nyt arvossaan.

Vauva nukkuu yöt vieressäni, ja päiväunia parhaiten vaunuissa, kantoliinassa tai sylissä. Tuo liinailu on minulle ihan uusi juttu, mitä olemme nyt opetelleet tutulta saadun trikooliinan kanssa. Vanha Tula-kantoreppumme odottelee vielä käyttöön pääsyään. Sairaalasta kotiuduttuamme mies muutti aika pian pojan huoneeseen patjalle nukkumaan; pojilla on siellä nyt oma boksinsa, kun taas me tytöt saamme nukkua leveästi makuuhuoneen parisängyssä. Imetys on lähtenyt mukavasti käyntiin. Maidon noustua pelkäsin rintatulehdusta niiden jättimelonien kanssa (empä muistanut, miltä sekin voi tuntua :D), mutta onneksi tilanne tasoittui nopeasti, ja nyt oli kaikki kikatkin tiedossa tehokasta tyhjennystä ja olon helpottamista varten. Hartiat ovat kyllä aikamoisessa jumissa ja ryhti kadoksissa imetyksen ja vauvan kanniskelun vuoksi − pitäisi nyt tosissaan kiinnittää huomiota siihen, etten turhaan jännittäisi lihaksia omituisissa asennoissa!

Isoveli on ollut tähän saakka oikein innoissaan pikkusiskosta. Hän ilmoittaa iloisena "sisko siellä" useita kertoja päivässä, antaa vauvalle suukkoja, haluaa pitää tätä sylissä sohvalla ja auttaa mielellään vauvanhoidossa. Kaksivuotias taaperomme tuntuu yhtäkkiä aivan jättiläiseltä, ihan kuin hän olisi mukamas kasvanut hurjasti jo niiden parin sairaalassa olopäivämme aikana! Elämänmuutokseen totuttelu on toistaiseksi tainnut ottaa kovimmille minulle itselleni, eikä pieneltä baby bluesilta ole vältytty, mutta siitä ehkä sitten toisella kertaa lisää. Kaiken kaikkiaan ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat kuitenkin menneet mukavasti, ja neiti on ollut toistaiseksi varsin tyytyväinen ja valloittava tapaus. Vähän kyllä jo jännittää, miten selviän sitten, kun mies lähtee töihin, mutta onneksi siihen on vielä pari viikkoa aikaa...

5.10.2017

Toinen synnytyskertomus

Terveisiä vauva-arjen keskeltä! Ennen muita kuulumisia on synnytyskertomuksen vuoro. Tässä se tulee:

Heräilin maanantaiaamuna seitsemän aikoihin. Makoilimme miehen kanssa rauhassa sängyssä, sillä taapero ei ollut vielä herännyt. Olin havahtunut yöllä pari kertaa vatsan nipistelyyn mutta nukkunut silti hyvin. Harjoitussupistukset olivat olleet voimakkaampia edellisen neljän päivän ajan, ja olin aavistanut, että synnytys lähestyy. Siinä makoillessa tunsin pienten supistusten tulevan ja menevän. Kuuntelimme taaperon heräämisen ääniä ja piilouduimme peiton alle odottelemaan. Pian poika kömpikin väliimme, ja siinä me sitten köllöttelimme vielä kolmihenkisenä perheenä; oli ihanaa, että juuri synnytyspäivän aamuna sattui olemaan tällainen rauhallinen yhdessä vietetty heräämishetki.

Kahdeksan aikoihin kävin pojan kanssa aamupalapöytään. Mies lähti töihin, ja käski seuraamaan supistusten välejä kellosta. Huomasin, että ne tulivat 4−5 minuutin välein, mutta eivät olleet kuitenkaan kovin voimakkaita eivätkä pitkiä kestoltaan. Ajattelin, että touhutaan aamu ihan normaalisti ja katsotaan rauhassa, miten tilanne kehittyy (vertailukohtana itselläni olivat tässä siis esikoisen synnytyksen kipeät avautumisvaiheen supistukset, joiden kanssa kärvistelin yhden kokonaisen päivän). Myöhemmin sairaalassa avautumisvaihe katsottiin alkaneeksi tästä hetkestä.

Yhdeksän jälkeen lähdin taaperon kanssa pyöräillen leikkipuistoon ulkoilemaan. Poika keksi leikin, jossa isolle kivelle piti kerätä havunneulasia ja sitten lakaista ne kepillä pois. Leikimme sitä yhdessä pitkän aikaa. Välillä poika halusi kiipeillä. Seurailin supistuksia kellosta: ne tulivat edelleen 4−5 minuutin välein, mutta kestivät alle minuutin ja pystyin hyvin toimimaan ja puhumaan niiden aikana. Suunnittelin meneväni rauhassa suihkuun ja hiustenpesulle, kun saisin pojan päiväunille. Olisi kiva lähteä raikkaana sairaalaan, kun sen aika olisi.

Vähän yhdentoista jälkeen tulimme pojan kanssa kotiin. Huomasin, että supistukset tuntuivat aiempaa kovempina. Laitoin miehelle tilannetietoja viestillä. Lämmitin meille edellispäivän ruokaa lounaaksi ja soitin miehelle töihin. Sovimme, että soitan sairaalaan kysyäkseni ohjeita. Kätilö neuvoi lähtemään sairaalaan omien tuntemusten mukaan. Naurahdin, kun puhelimessa kysyttiin, laittoivatko supistukset jo ihan polvilleen, "ei sentään", vastasin, mutta ei kulunut kauankaan, kun näin todellisuudessa oli. Mies lähti tulemaan töistä puolen päivän aikoihin. Alkoi jo tuntua siltä, etten pystynyt enää oikein keskittymään muuhun supistuksen tullessa. Oli vaikea saada hoidettua ruokailu loppuun ja poika päiväunikuntoon. Lukiessani pojalle unisatua sohvalla jouduin pitämään useamman hengittelytauon.

Mies tuli kotiin vähän ennen yhtä. Hän toi mukanaan pojan isomummon lapsenvahdiksi. Olin nukuttamassa poikaa, ja mies kurkkasi, mikä meillä oli tilanne. Halusin hoitaa nukutuksen loppuun, sillä taaperon kannalta tuntui mukavammilta ajatukselta, etten lähtisi kesken kaiken pois. Luulin pärjääväni, mutta pian en voinut enää istua jakkaralla pojan unta odotellessa, vaan supistukset pakottivat makuulle ja haukkomaan henkeä. Sanoin pojalle olevani huonovointinen ja kehotin häntä laittamaan silmät kiinni ja kuuntelemaan unimusiikkia. Taapero pyysi tulemaan takaisin, mutta sen lupauksen jouduin rikkomaan. Onneksi poika nukahti päiväunille itsekseen ja nukkui hyvät unet. Minulle oli jotenkin erityisen tärkeää, että esikoisen päivä olisi mahdollisimman normaali.

Raahustin huoneesta ulos ja halusin väkisin käydä pikasuihkussa ennen lähtöä miehen estelyistä huolimatta. Nopean suihkuttelun jälkeen en meinannut enää saada sukkia tai kenkiä omin avuin jalkaan. Mies heitti viimeiset tavarat mukaan sairaalakassiin ohjeideni mukaan. Pääsin juuri ja juuri kipittämään omin avuin autoon supistusten välissä ja rojahdin etupenkille. Supistuksia tuli matkalla kolmen minuutin välein, ne olivat jo niin voimakkaitaa, että laittoivat huutamaan. Nyt ymmärrän miksi jotkut huutavat synnyttäessä! Lapsivedet lorisivat etupenkille noin puolivälissä matkaa − se tuntui siltä kuin iso kupla olisi puhjennut jalkovälissä. En pystynyt enää istumaan, vaan makasin pelkääjänpaikalla penkki kallistettuna. Toivoin vain, että olisimme pian perillä ja saisin ilokaasua. Vajaan puolen tunnin ajomatka sairaalaan tuntui liian pitkältä, mietin miten ihmeessä selviäisin. Kello 13.33 lähti puhelu synnytysosastolle, mies ilmoitti, että olimme tulossa pian vauhdilla, ja kätilöt lupasivat olla vastassa.

Saavuimme sairaalan pihaan kello 13.45. Ei ollut toivoakaan, että olisin päässyt itse autosta ylös. Huusin autossa taas yhtä supistusta, kun kätilöt tulivat apuun pyörätuolin kanssa. Yksi kätilöistä teki pikaisen alatutkimuksen, ja totesi, että pää on jo ihan tulossa. Minut autettiin pyörätuoliin ja käskettiin olla ponnistamatta milliäkään. Lähdimme vauhdilla sisään, kätilöt puhuivat, että voisimme jäädä myös Akuutin puolelle, mutta totesivat sitten, että ehdimme saliin. Matka mentiin lujaa, hissiä jouduimme odottamaan pienen hetken. Pidin silmiä kiinni koko matkan, enkä tiedä kuinka paljon ihmisiä ohitimme saati miltä touhu oikein mahtoi näyttää. Synnytyssalissa minut autettiin pystyyn ja omat vaatteeni kiskottiin äkkiä pois. Sitten sairaalan kaapu päälle ja hommiin.

Aktiivinen ponnistusvaihe alkoi kello 13.50. Ponnistusvaiheen alkaessa menin vähän paniikkiin, muistan, että hengitin tiiviisti ilokaasua ja kätilöt käskivät puhaltamaan välissä keuhkot tyhjiksi ilman maskia. Sitten pystyin taas keskittymään. Minulla oli kova ponnistamisen tarve, ja vauvan pää alkoi syntymään nopeasti, minkä vuoksi väliliha kiristi. Edellisessä synnytyksessä saamani kolmannen asteen repeämän vuoksi leikattiin pieni episiotomia. Siinä samassa pieni tyttömme syntyi kello 13.52, vain seitsemän minuuttia sen jäkeen, kun olimme saapuneet sairaalaan. Näin heti vauvan kasvot, ja ensimmäiset sanani hänelle olivat suunnilleen: "Voi pieni mihin olet tullut ja millaisen reissun olet tehnyt." Halasin miestä, ja sain pikkuruisen, kinan peitossa olevan nyytin rintani päälle ihasteltavaksi. Vauva alkoi imeä heti rinnalle päästyään.

Seuraavaksi odoteltiin istukan syntymistä. Siinä menikin aikaa, ja hommaa vauhdittamaan sain pari annosta oksitosiinia. Oksitosiinin ja kätilön kikkojen avulla sain istukan lopulta ponnistettua ulos, tunsin täysin, kun se syntyi. Sitten oli episiotomia ompelun vuoro. Paikallispuudutuksesta huolimatta ompelu tuntui ilkeältä, ei sattunut, mutta tunsin, miten lanka kulki ihon läpi. Tarvitsin välillä henkoset ilokaasusta. Lopuksi lääkäri kävi tarkastamassa haavan. Uusia repeämiä ei onneksi ollut syntynyt. Paikkailun jälkeen meidät jätettiin rauhassa ihastelemaan vauvaa. Kertasimme miehen kanssa päivän tapahtumia, ja söimme onnittelutarjottimen antimia, olinkin jo kovasti nälkäinen ja janoinen.
 
Vauva mitattiin, punnittiin ja pestiin muutama tunti syntymän jälkeen. Viiden jälkeen pääsin itsekin suihkuun, ja sen jälkeen pyörätuolin kyydissä pikkuinen nyytti sylissäni osastolle. Meillä kävi hyvä tuuri, kun pääsimme yhteen osaston uusista taaperohuoneista, jotka on tarkoitettu perheille, joissa on ennestään pieniä lapsia. Oma huone ja oma rauha olivat ihan luksusta, kun viimeksi vietin sairaalassa oloajan vaihdellen eri huonetovereiden kanssa. Imetys lähti hyvin käyntiin sairaalassa ollessa, ja kotiin pääsimme vauvan ollessa kahden vuorokauden ikäinen.
 ⋇⋇⋇⋇⋇

En olisi ikinä uskonut, että kaikki menisi lopulta niin nopeasti. Vaikka automatka oli tuskainen, olisin tarvinnut ilokaasua jo silloin, ja pelkäsin, ettemme ehdi sairaalaan asti, olen silti tyytyväinen siihen, miten hyvin synnytys sujui. Kokemus ei ollut ehkä rauhallinen, mutta edellisen jälkeen silti jollain tapaa voimaannuttava. Nyt osasin kuunnella ja noudattaa kätilöiden ohjeita paremmin: rentouttaa jalat, kun niin käskettiin tehdä, pitää taukoja ponnistamisessa, päästä pois alkaneesta paniikkitilasta ulos puhallellen. Olin keskittynyt tapahtumiin, ja todella tunsin vauvan ja istukan syntymisen, en ainoastaan kivuliaalla, vaan myös hyvällä tavalla. Nopean synnytyksen jälkeen olo oli heti pirteä, eikä totaalisen uupunut ja pihalla niin kuin viimeksi. En ollut väsynyt, kipeä ja toimintakyvytön niin kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, johon kuului pitkä avautumisvaihe, kaksi valvottua yötä ja kolmannen asteen repeämä. Ajatus autoon synnyttämisestä oli pelottava ja edelleen hirvittää, miten lähellä se oli. Yritän olla jossittelematta ja syyttelemättä itseäni, sillä en olisi ikinä osannut aavistaa, miten nopeasti synnytys etenisi, ja miten erilainen synnytys tämä olisi ensimmäiseen verrattuna. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, meillä oli onnea matkassa. <3

⋇⋇⋇⋇⋇


Tyttövauva 25.9.2017 klo 13.52
Mitat: 3215 g / 50 cm / päänympärys 33,5 cm

Avautumisvaihe 5 h 50 min
Ponnistusvaihe 2 min
Jälkeisvaihe 40 min

Kivunlievitys N20

Ensimmäistä (huomattavasti pidempää) synnytyskertomustani pääset lukemaan tästä linkistä.

28.9.2017

Hei vauva

Ihana pieni tyttö syntyi maailmaan kauniina syksyisenä maanantaina 25.9.2017 kello 13.52 napanuora kietoutuneena jalkansa ympärille. Synnytys oli nopea, mutta ehdimme sairaalaan ja kaikki meni onneksi hyvin. Mittoja neidillä oli synnyttyään 50 senttiä ja 3215 grammaa. Vauvalla on paljon vaaleaa tukkaa, pieni kimeä ääni, ja niin pienet sormet, varpaat ja korvanlehdet, etten muistanut sellaisia olevan olemassakaan. Hän muistuttaa monessa asiassa veljeään vastasyntyneenä, vaikka on toisaalta ihan omannäköisensä. Syntymä tapahtui raskausviikolla 39+4 (vain päivän heitto siihen, mitä veikkailin tässä postauksessa!), tänään olisi ollut laskettu aika.

Blogissa on lähiaikoina varmasti hiljaista, kun tutustumme rauhassa uuteen perheenjäseneen ja tottuttelemme arkeen nelihenkisenä perheenä. Olo on onnellinen, siunattu ja kiitollinen, on ihanaa olla yhdessä kotona. ♥

21.9.2017

Raskausviikko 39+0 − loppusuoralla

Loppusuoralla ollaan, milloinhan vauva syntyy? Huomenna, ensi viikolla, kolmen viikon päästä? Niistä kuuluisista "tuntemuksista" olen saanut kuulla runsaasti kyselyitä viime aikoina. Muuta mainittavaa ei ole kuin viime viikkoina lisääntynyt paineentunne ja pieni jomottelu "tuolla ihan alhaalla", mikä alkaa tuntua erityisesti liikkuessa. Näiden lisäksi harjoitussupistuksia kummempaa ei ole ilmaantunut, ja varmaan tämä menee samaan tapaan kuin esikoisenkin kohdalla, jolloin supistukset ja synnytys vain alkoivat, kun hetki oli oikea. Näissä kuvissa näyttää muuten ainakin omaan silmääni myös siltä, kuin vatsa olisi humpsahtanut jonkin verran alemmas, vai johtuuko se vain tuosta mekosta..?

Vointi on hyvä yhä vain, ei mitään valittamista. Vatsa on kyllä jo sen kokoinen, että kumartelu ja kyykistely vaikka kenkiä pukiessa alkaa olla haastavaa ja vähän sellaista ähinää. Olen koittanut ulkoilla ja liikkua paljon, sillä huomaan, miten se vaikuttaa yleiseen olotilaan ja yöuniinkin. Tuntuu, että kroppa oikein kaipaa liikuttamista! On myös ollut kiva huomata, että kunto voi kyllä kohentua näin raskausaikanakin. Kesällä iskiasvaivaisena ja etenkin miehen loman aikoihin tuli liikuttua vähemmän, ja silloin alkoi jo tuntua, että olen pian ihan rapakunnossa. Nyt, kun olen lisännyt päiviin ihan sellaista perusarkiliikuntaa ja tehnyt lisäksi pitkiä kävelylenkkejä aina tilaisuuden tullen, huomaan, että jaksan pyyhältää taas paremmin ja esimerkiksi pyöräilykin sujuu jotenkin aiempaa kevyemmin, mahasta huolimatta. 

Levottomat yöt ja öinen valvoskelu ovat onneksi vähän helpottaneet: heräilen kyllä, mutta nyt ei ole juurikaan enää sitä, että jäisin pariksi tunniksi sänkyyn pyörimään, kun en saa unen päästä kiinni. Tiistaina pyörähdin neuvolassa, nopea peruskäynti, kun ei ollut mitään kummempaa. Arvot tarkastettiin ja varattiin uusi aika parin viikon päähän, samoille raskausviikoille, jolloin esikoinen syntyi. Saapa nähdä vieläkö menen äitiysneuvolaan yhdessä paketissa. Kohdunpohjan korkeus oli tässä vaiheessa 33 cm − sama lukema on kirjattu äitiyskorttiin esikoisen odotusaikana viikoilla 39 ja 40.

Viime viikonloppuna pääsin ystävän kanssa shoppailureissulle, ja vietimme miehen kanssa rauhallista koti-iltaa taaperon yökyläillessä isovanhempien luona. Nämä jo aikaa sitten sovitut jutut olivat sellaisia, jotka oli kiva ehtiä toteuttamaan, nyt ei ole niin väliä milloin vauva päättää syntyä. Sunnuntaina värväsin meille myös vähän kuvausapua, että saimme vielä muutamat perhepotretit odotusajalta, nämä kuvat otettiin samassa yhteydessä. Alkuviikko on ollut niin viileä, suorastaan hyytävä, että en voi melkein uskoa, että olin sunnuntaina pihalla mekko ja ballerinat päällä, eikä edes palellut! 

Jännittää, kun ei tiedä milloin alkaa tapahtua ja sairaalaan lähtö koittaa. Olemme sopineet taaperon hoitokuvioista isovanhempien, isomummon ja kummisedän kanssa siten, että tiedämme nyt kelle soitella minäkin päivänä mihinkin vuorokaudenaikaan. Kaikki neljä isovanhempaa asuvat lähellä, mutta ovat vielä työelämässä, mikä asettaa omat haasteensa näille hoitojärjestelyille. En kuitenkaan usko, että meille tulee mikään paniikkilähtö, joten pientä pelivaraa varmasti on. Vaikka eihän sitä oikeasti koskaan tiedä.