10.12.2017

Marraskuiset ristiäiset

Vauvan ristiäisistä on jo kolme viikkoa, mutta jos nyt vielä kirjoittelisin siitä hieman muistoja talteen. Päivä tuntui hyvin tärkeältä ja erityiseltä − onhan se pienen ihmisenalun ensimmäinen oma juhla! − ja minusta oli ihanaa saada pukea tyttärelleni sama kastemekko, jossa hänen veljensä (ja isänsä) on kastettu. Jotenkin tajuan kaiken aikaa enemmän sen, miten ainutkertaisia hetkiä saan juuri nyt elää, ja siksi ristiäispäiväänkin latautui omassa mielessäni paljon tunteita ja jännitystä.

Ristiäiset vietettiin esikoisen ristiäisten tapaan meillä kotona perheenjäsenten ja kummien kesken. Tällä kertaa kutsuimme vain ihan lähipiirin, mutta silti meitä oli kaikenkaikkiaan parikymmentä henkilöä paikalla. Arvokasta on, että mukaan pääsivät vielä kolme lasten isoisovanhempaakin. Ristiäistarjoilut olivat ihan niitä perinteisiä, joskin erinomaisia sellaisia: lasten mummo ja isomummo urakoivat tarjottaviksi voileipäkakkuja ja mummo loihti vaaleanpunasävyisen täytekakun. Leipurit saivat luomuksiinsa täysin vapaat kädet. Suolaisena tarjottavana oli myös leipäjuustoa (tämä teki niin hyvin kauppansa, että täytyy laittaa tarjolle toistekin!) ja miehen bravuureja nakkipiiloja, joita meillä on tainnut olla kaikissa lasten juhlissa. Suut sai täytekakun lisäksi makeaksi porkkanaleivoksilla ja mutakakulla, jotka leipaisin itse ristiäisiä edeltävinä päivinä − onnea on kantorepussa viihtyvä vauva!

Hommat olivat ihan hyvin hanskassa ennen iltapäivällä alkaneita juhlia, mutta jotenkin sitä aina tulee sellainen viime hetken häsellys ja jotain viimeisiä valmisteluja on vielä meneillään, kun vieraita lappaa jo ovista sisään. Perheen kesken juhliessa tällainen ei onneksi haittaa. Alkuhäsläyksen jälkeen oli ihanaa rauhoittua kastetilaisuuteen ja antaa papin ottaa ohjat käsiinsä. Jännitin etukäteen vauvan viihtymistä virallisen osuuden aikana, sillä esikoinen veti aikanaan aikamoiset hepulit kastehetkellä, mutta hyvin syönyt ja nukkunut neiti jaksoi edustaa hienosti vuoroin kummitädin ja vuoroin minun sylissäni, ja hymyili papille kasteen aikana niin aurinkoisesti, ettei tämä meinannut malttaa katkaista katsekontaktia ollenkaan. Nimi paljastettiin kaikille vasta kasteessa (kukaan ei ollut osannut arvata oikein), ja esikoiselle oli varattu tärkeä tehtävä siskon pään kuivaajana, mistä hän suoriutui hienosti isin avustuksella. Lauluina olivat Suojelusenkeli ja Tuulien teitä.

Perinteisen vieraskirjan lisäksi vieraat saivat kirjoittaa vauvalle terveisiä ja toivotuksia paperilapuille, jotka pudotettiin laatikkoon. Samanlainen tehtävä oli pojankin ristiäisissä, ja tervehdyksistä jäi ihania muistoja, jotka olen säilönyt samaan valokuva-albumiin ristiäiskuvien kanssa. Valokuvia koitin nappailla itse sen minkä ehdin, ja kasteen ajaksi nakitin hommaan toisen henkilön. Ainut harmituksen aihe oli, että kameran lisäsalama oli temppuillut potrettien kuvaamisen aikana, minkä vuoksi monet meidän perhekuvat olivat täysin pimeitä, mutta onneksi joukossa oli muutama onnistunutkin otos. Vauvastahan nappailin muistoksi kuvia kastemekko päällä vasta seuraavina päivinä, kun itse ristiäispäivänä en vain ehtinyt. Se olikin tosi kätevää näin! :D

Juhlat sujuivat iloisessa tunnelmassa, ja itselläni vauvan kanssa myös aikamoisessa hyörinässä. Kahvipöydän antimien ääreen ennätin kunnolla vasta juhlien loppupuolella. Seuraavana päivänä olo oli kuin jouluna, kun hipsin aamulla hämärään keittiöön, missä mies söi jo aamupalaa; juhlapäivä takana, ikkunalla kynttelikkö ja kaapit täynnä herkkuja. Seuraavana sunnuntaina kestitsimme kakkukahveilla vielä muutamat muut sukulaiset tytön nimensaannin kunniaksi.

6.12.2017

Mammalandian joulukalenteri − Luukku 6: jouluinen mutakakku


Hyvää itsenäisyyspäivää ja onnea 100-vuotias Suomi! Mammalandian blogeissa pyörii joulukuussa bloggaajien yhteinen joulukalenteri, jossa avautuu joka päivä uusi luukku jouluisten aiheiden ja ideoiden merkeissä. Omalla vuorollani ajattelin jakaa jouluisen mutakakun ohjeen, jonka voi pyöräyttää vaikka tämän satavuotiaan kotimaamme kunniaksi − ja sopiipa se hyvin myös pikkujoulujen tarjoiluihin joulua odotellessa.


Mutakakku on yksi lempiherkuistani, ja olen ehtinyt testaamaan siitä monenlaisia versioita mämmimutakakusta lähtien. Näin joulun alla mutakakusta löytyvät tietysti piparkakkutaikinastakin tutut jouluiset maut. Tämä resepti on gluteeniton, sillä en itse käytä vehnää ruokavaliossani, mutta jauhoina voi aivan hyvin käyttää myös tavallisia vehnäjauhoja, jos ne sopivat. Omissa leipomuksissani suosin Viljatuote-merkkisiä jauhoja, jotka eivät sisällä vehnätärkkelystä niin kuin monet muut gluteenittomat jauhoseokset. Resepti on sovellettu K-Ruoka -sivuston ohjeesta täältä. Gluteenittomuuden lisäksi muokkasin alkuperäistä reseptiä muun muassa vähentämällä sokerin määrää ja korvaamalla inkiväärin kardemummalla, koska inkiväärin maku ei vain oikein istu omaan suuhuni.

Jouluinen mutakakku

150 g juoksevaa rasvaseosta
200 g tummaa suklaata (esim. Panda)
2,5 dl gluteenitonta jauhoseosta
1,5 tl leivinjauhetta
1 tl kanelia
1 tl kardemummaa
0,5 tl pomeranssinkuorta
0,5 tl neilikkaa
4 kananmunaa
0,5 dl sokeria
1 dl siirappia

pinnalle tomusokeria
 
Tee näin: 

Vuoraa irtopohjavuoan (Ø 24 cm) pohja leivinpaperilla ja voitele vuoan reunat. Paloittele suklaa pieneen kippoon ja sulata mikrossa miedolla lämmöllä välillä sekoitellen. Sekoita rasva suklaasulan joukkoon.

Sekoita kuivat aineet keskenään. Vatkaa munat, sokeri ja siirappi vaahdoksi. Sekoittele suklaa-rasvaseos muna-sokerivaahdon joukkoon. Lisää myös jauhoseos taikinaan ja sekoita nopeasti tasaiseksi.

Kaada seos vuokaan ja paista uunin keskitasolla 200 asteessa noin 20 minuuttia. Mutakakku saa jäädä keskeltä taikinamaiseksi, jolloin se on ihanan mehevää suussa. Irrota jäähtynyt kakku vuoasta ja ripottele pinnalle tomusokeria. Mutakakun parina toimii omasta mielestäni parhaiten vähän sulamaan ehtinyt vaniljajäätelö, mutta myös vaniljakastiketta kannattaa kokeilla. Ja sitten vain nauttimaan!


Eilisen joulukalenterin luukun voi käydä kurkkaamassa Hima Saimi -blogissa, ja huomisen luukku avautuu puolestaan Nyt heti -blogissa.

Ihanaa itsenäisyyspäivää! ♥

Seuraa Mammalandiaa myös Facebookissa ja Instagramissa.

25.11.2017

2 kk

Vauva on tänään kahden kuukauden ikäinen. Kuluneen kuukauden kohokohtana oli tietenkin viikon takaiset ristäiset, ja nyt meidän ihanalla pikkuneidillä on nimi, jonka päättäminen tuotti melkoista päänvaivaa vanhemmilleen, mutta joka lopulta tuntuu juuri siltä oikealta ja parhaalta nimeltä tälle typykälle. Tässä taas kuukausipäivän kunniaksi koottuna vauvan ajantaiset kuulumiset ja taidot: 

Vauva osaa hymyillä hurmaavaa ja leveää hymyä ja tekee näin yleensä, kun on juuri syönyt tai herännyt ja näkee iloiset ja juttelevat kasvot. Vauva osaa kääntyä selällään maatessaan molemmille kyljille. Vatsallaan makuulta hän osaa kierähtää suht hallitusti kyljelleen, mitä en voi pitää ihan täytenä vahinkona, sillä kerran se tapahtui monta kertaa peräkkäin. Kahden kuukauden ikäinen vauvamme osaa myös jotenkin mystisesti peruuttaa masullaan ollessan pois leikkimatolta. Lisäksi vauva on oppinut imeskelemään nyrkkejään.

Vauva syö äidinmaitoa hyvällä ruokahalulla. Paino on noussut hienosti, ja pyöristymisen kyllä huomaa selvästi. Nälkäisenä neiti kulauttaa maidot kurkkuun välillä sellaisella vauhdilla, ettei aina osaa lopettaa ajoissa tai pitää taukoja ja sitten tyttönen haukkoo henkeä. Pientä pulauttelua tulee herkästi syönnin jälkeen, joten röyhtäytys ja pystyasennossa pitäminen on syöttöjen jälkeen tärkeää.

Vauva nukkuu yöt edelleen vieressäni. Tällä hetkellä nukahdan neidin kanssa yleensä kello 22−23 välillä. Yöt sujuvat vaihtelevasti: välillä heräillään enemmän ja välillä vähemmän, vatsanväänteet aiheuttavat vauvalle joinain yönä kiemurtelua ja silloin voi olla todella levotonta. Aamuviiden−kuuden aikoihin alkaa uni olla katkonaisempaa, ja seitsemän jälkeen nousemme ylös. Unijaksojen kesto on nyt ollut pääasiassa 2−3 tunnin luokkaa. Päiväunia vauva nukkuu aamupäivällä vaunuissa, iltapäivällä vieressäni, kun itsekin lepään, ja myöhemmin kantorepussa tai sitten torkahtelee sylissä. Vaunujen heiluttelu auttaa hyvin jatkamaan unia aamu-ulkoilun aikana, eikä itkevää tyttöä ole enää juuri tarvinnut nostaa makuupusseineen syliin rauhoiteltavaksi niin kuin aiemmin välillä täytyi. Hereillä vauva jaksaa olla korkeintaan pari tuntia kerrallaan.

Vauva ääntelee pienillä hennoilla tai kimakoilla äännähdyksillä ja ähisee paljon. Hän osaa vähän jo jutella takaisin, kun hänelle höpöttelee. Välillä pikkuneidin suusta pääsee raukeasti lausuttu "hauu" esimerkiksi aivastuksen jälkeen. Esikoinen päästeli pikkuvauvana ihan samanlaista äännettä. Hassua muuten, kun esikoisen kohdalla en hirveästi osannut tunnistaa erilaisia itkuja, mutta nyt erotan ihan selvästi esimerkiksi vauvan nälkä- ja kipuitkun toisistaan − siis nehän kuulostavat aivan erilaisilta!

Vauva pitää perheenjäsenten (ja muidenkin ihmisten) kasvoista ja siitä kun hänelle puhellaan. Ristiäisissä pappi sai kasteen aikana hurmaavat hymyt! Hoitopaikan viereen kiinnitettyä tähden kuvaa meidän pikkuneiti suorastaan rakastaa ja hymyilee ja kujeilee sille hoitoalustalla pötkötellessään. Vauva matkustaa sylissä mieluiten pystyasennossa ja viihtyy hyvin sitterissä. Lattialla meidän kaksikuinen neiti tykkää olla lyhyitä aikoja.

Vauva ei pidä d-vitamiinin ottamisesta, mikä tapahtuu pikkulusikan avulla. Tapahtuma saa joka kerta irvistelemään. Hän ei myöskään edelleenkään pidä tutista, mitä en ole edes jaksanut enää hirveästi tarjoilla.

Vauva käyttää enimmäkseen 62 cm -kokoisia vaatteita. Ihania pikkuvaatteita on jo joutunut pakkailemaan pois, mutta ei siinä muu auta, kun pikkubodyt pingottuvat päälle tai haaranepparit eivät yletä kunnolla kiinni ja housuissa nilkat vilkkuvat. Myös vaipoissa on siirrytty kokoa isompiin, eli Liberon Newborn kakkosiin.

Vauva kävi viimeksi neuvolassa kaksi ja puoli viikkoa sitten. Silloin mittoja oli 55,5 cm ja 4620 grammaa. Kotipunnituksen mukaan viisi kiloa on nyt mennyt rikki. Ensi tiistaina olisi seuraava neuvolakäynti ja silloin tulee myös rota-rokote. Tässä kuussa vauva kävi myös ensimmäistä kertaa seurakunnan kerhossa, kun kärräsin lapset sinne kuvattaviksi valokuvauspäivänä. Muutoin kerhoilut ovat saaneet vielä odottaa, että neiti vähän kasvaa ja kerää vastustuskykyä flunssapöpöjä vastaan.

Meidän neiti on sellainen tomera pikkuemäntä, jonka touhuja ei voi olla katselematta hymyssä suin. ♥

20.11.2017

Marraskuun sekalaisia ajatuksia

Blogiin kirjoittelu on juuri nyt hiukan haasteellista, kun omille jutuille ei ihan hirveästi ole aikaa, ja priorisoin esimerkiksi nukkumisen koneen ääressä istuskelun edelle. Asiaa ja ideoita olisi välillä paljonkin, mutta en vain aina ehdi raapustamaan niitä kunnolla ylös, saati nappailemaan aiheeseen sopivia kuvia. Tässäpä siis lyhyesti sekalaisia ajatuksia ja kuulumisia viimeksi kuluneilta viikoilta, etteivät kaikki asiat jäisi aivan unholaan:

Meidän pikkuneiti sai eilen nimen! Ristiäisistä aion kyllä todellakin kirjoittaa kunnolla vielä erikseen, mutta en tiedä kuinka kauan siihen menee... Nyt opettelemme käyttämään vauvasta hänen oikeaa nimeään "siskon" sijaan. Tosin taaperon mielestä ainut oikea nimi on edelleen "Tyyne", joka oli lasten mummon kutsumanimi vauvalle. Tykkään juhlien järjestämisestä, ja ristiäispäivä oli ihana, mutta kyllä tämä arki maistuu nyt taas!

Nykyään yöunet tuntuvat hyviltä, kun yön pisin unijakso on ollut kolme tuntia putkeen parin tunnin sijaan. Miten olo voikin tuntua silloin niin paljon levänneemmältä, ja miten ihmeessä jaksan näillä pätkäunilla näinkin hyvin? Vaikka on niitäkin päiviä, kun väsyttää niin julmetusti ja pelästyn peiliin katsoessa entisestään tummuneita silmänalusiani.

Erityisesti taaperon kämmeniä tai jalkateriä tarkastellessani havahdun välillä siihen, miten  paljon hän on kasvanut: ne eivät ole enää mitkään minikädet tai -jalat, vaan ihan kunnon kokoiset, ja ero pikkusiskoon on valtava − milloin siitä pienestä pojasta on tullut näin iso? Hiljattain on tapahtunut myös yksi suuri edistysaskel, kun taaperon nukahtamista ei tarvitse enää istua odottamassa samassa huoneessa, vaan hän käy itsekseen nukkumaan unisatujen jälkeen.

Ristiäisten jälkeisenä päivänä voi hyvin syödä lounaaksi kakkua ja voileipäkakkua, kun juhlahumun jälkeen ei jaksa kokkailla. Paitsi taapero toivoi hartaasti sitä, mitä hän söisi nykyään joka päivä: keitettyä makaronia ja maissia. Nyt on joku hiilaritankkauskausi meneillään, kun tuota pastaa ja makaronia kuluu.

En tiedä onko elimistöni muuttunut entistäkin herkemmäksi raskauksien myötä, mutta ristiäisten jälkeen huomasin taas tutun ilmiön. Juhlissa en oikein ennättänyt aluksi syömään, ja lopulta mätin lautaselle lähinnä makeita herkkuja. Nukkumaan käydessä sydän hakkasi ja tuntui, että kroppa kävi ihan kierroksilla, jalkoja jomotti ja nukahdin vasta parin tunnin jälkeen, kun olin ensin käynyt haukkaamassa banaanin ja juomassa vettä. Aamulla heräsin aikaisin samoista syistä. Tuntuu, että kroppa menee jotenkin ihan sekaisin huonosta syömisestä, eikä sokeri vie todellakaan nälkää. Tämä ei siis tosiaan ollut ensimmäinen kerta, mutta luulisi, että osaisin jo ottaa oppia virheistä!

Tänä syksynä olen vihdoin sisäistänyt kunnolla, miten kameran "pyhä kolminaisuus", eli aukko, valotus ja ISO-luku pelaavat yhteen, ja olen pystynyt siirtymään puoliautomaatilla kuvaamisesta kokonaan manuaalisäätöjen käyttöön (silloin kun on aikaa näperrellä säätöjen kanssa rauhassa ennen kuvanottoa). Kameraan liittyy myös tämän pimeän vuodenajan paras ostos, eli erillinen salamalaite, jonka hankintaa suunnittelin jo vuosi sitten, mutta sain vasta nyt aikaiseksi. Vaikka tykkäänkin eniten luonnonvalolla kuvaamisesta, ei sitä vain yksinkertaisesti ole näihin aikoihin tarpeeksi sisällä kuvaillessa.

Ristiäisten jälkeen seuraavat meidän perheen juhlat ovat omat kolmekymppiseni keväällä, iiks! Puolivuotiaan vauvan kanssa alan tuskin järjestämään hirveän rankkoja bailuja, mutta vähintään jonkinlaiset kakkukahvit ovat merkkipäivän kunniaksi suunnitteilla.

Olen alkanut haaveilemaan kahvilassa työskentelystä yhden tuttavan innoittamana. Tämä ei siis liity millään lailla omaan alaani. Minulla on ammatti ja viiden vuoden opinnot plakkarissa, mutta en aina oikein tiedä, mitä haluaisin tehdä isona.

Minusta on ihanaa voida puhua omista lapsista monikossa. "Olin aamulla LASTEN kanssa ulkona.", "LAPSET nukkuivat päiväunia samaan aikaan.", "Nämä ovat meidän LAPSET." En aina meinaa käsittää, että olen oikeasti KAHDEN ihanan lapsen äiti, ja sitten vielä yhden ihanan miehen vaimo; juuri tästähän olen aina haaveillut! Perhe tuntuu pikkusiskon syntymän myötä kokonaiselta ja täydeltä.

Viime viikolla flunssaa potiessa muistin pitkästä aikaa, miten rankkaa on sairastaa lasten kanssa, kun äitinä olosta ei noin vain oteta sairaslomaa. Olisipa ollut ihanaa viettää päivät peiton alla elokuvia katsellen (tai edes nukkua öisin rauhassa!), mutta niin sitä vain käytiin leikkipuistossa ja kaupassa normaalisti, etteivät seinät kaatuisi päälle taaperon kanssa. Flunssa alkaa onneksi olla nyt selätetty tehokkaan sinkki- ja c-vitamiini -kuurin päätteeksi, ja muu perhe on pysynyt toistaiseksi terveenä.

Ulkona on niin kamalan pimeää juuri nyt, mutta onneksi koko loppuvuoden voi käyttää joulutunnelmaan virittäytymiseen ja jouluiseen fiilistelyyn. Joululahjojakin on jo kertynyt kaapin perukoille odottamaan. Tänä vuonna meille muuten tulee ehkä ensimmäistä kertaa joulupukki! Kuukauden päästä eletäänkin jo joulunaluspäiviä. <:)

17.11.2017

Palautuminen toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen

Kävin neuvolassa jälkitarkastuksessa viime tiistaina, ja nyt voisi olla hyvä aika käydä vähän läpi omaa palautumistani toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen. Äitiyskortteihin on tallentunut omalla kohdallani nyt kaksi erityistä ajanjaksoa, ja tuntui ihan hassulta, kun molemmat raskaudet mukana kulkenut terveydenhoitaja ojensi tiistain käyntini päätteeksi tuon kortin ja totesi, että tämä oli nyt tältä kertaa tässä. Vieläköhän joskus astelen niistä samoista ovista sisään..?

Toisesta raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on edennyt ihan mukavasti. Aivan ensimmäisinä päivinä vauvan kanssa kotona ollessa oma keho tuntui arvatenkin vähän kummalliselta: takit olivat oudon väljiä päällä, kun ne eivät enää pingottuneet ison vatsan vuoksi, ja olo oli jotenkin todella hontelo vatsan painon häviämisen ja kehon painopisteen muuttumisen jälkeen. Ihan kuin en olisi enää osannut edes seistä suorassa! Tuntuu aina myös hullulta ajatella, miten sisuskalut joutuvat raskauden aikana antamaan tilaa vauvalle, ja miten ne sitten synnytyksen jälkeen (kai?) liikkuvat hiljalleen takaisin oikeille paikoilleen. Molempien synnytysten jälkeen minulla on myös ollut vähän sellainen fyysisesti sairas olo ja inhoan sitä! Jälkivuoto, istumisen ja liikkumisen vaikeus, ja omalla kohdallani erityisesti molemmissa synnytyksissä tehdyt episiotomiat sekä esikoisen synnytyksessä tullut kolmannen asteen repeämä, eli ihan konkreettiset haavat tikkeineen, ovat tehneet sen, että ensimmäisinä viikkoina on tuntunut siltä kuin keho olisi tavallaan rikki.

Alun jälkeen olo kohentui kuitenkin nopeasti, ja baby bluesin poikanenkin kesti vain pari päivää. Raskauskiloja on vielä jäljellä muutamia, eivätkä ne siitä varmaan katoa ennen kuin pääsen taas harrastamaan vähän jotain liikuntaa. Kroppa on vähän semmoinen pehmoinen ja hauraan tuntuinen, kun lihaskunto taitaa olla aika olematonta. Vanhat farkut tuskin mahtuvat vielä päälle, enkä ole edes vaivautunut kokeilemaan. Herkkuhimot ovat olleet välillä melkoiset, mikä johtuu varmaan ihan väsymyksestä ja imetyksen kuluttamasta energiasta. Nyt olen koittanut päästä eroon turhasta sokerin mussutuksesta yksinkertaisesti syömällä enemmän ihan tavallista ruokaa, mikä onkin toiminut. 

Rv 38+3 vs. 2 viikkoa synnytyksen jälkeen.
Vaunulenkkejä olen vähän kaipaillut, sillä tällä hetkellä "lenkkeilyni" on joka aamuinen matka leikkipuistoon mistä tulee ehkä juuri ja juuri kilometri edes takaisin, välillä myös kauppaan tai neuvolaan. Esikoisen syntymän jälkeen oli vielä helppoa käydä pitkällä vaunulenkillä melkein joka päivä, mutta nyt tuo meidän touhukas taapero kaipaa ihan muuta kuin vaunujen kyydissä keikkumista. Miehen työpäivien jälkeen olisi tietysti mahdollista lähteä rauhassa vaunukävelylle, mutta toistaiseksi on ollut kiva viettää iltoja yhdessä kotona, eivätkä nämä sysipimeät illat ole varsinaisesti houkutelleet ulkoilemaan, varsinkaan kun vähän väsyttää. Juuri jälkitarkastuspäivänä kävin muuten illalla kuuntelemassa yhtä luentoa liittyen fyysiseen synnytyksestä palautumiseen, erityisesti vatsalihasten erkaumaan ja lantionpohjan lihaksiin − mielenkiintoista ja todella tärkeää tietoa, minkä vuoksi en yhtään aio lähteä hoppuilemaan raskaamman liikunnan kanssa, ettei kropalle tapahtuisi kunnon kohenemisen sijaan pahimmillaan vain hallaa.

Esikoisen synnytyksen jälkeenhän oli kaikenlaista ylimääräistä hässäkkää rintatulehduksineen ja kivuliaine imetyksineen, mutta tällä kertaa olen voinut alusta asti huomattavasti paljon paremmin − en ollut ensimmäisinä viikkoina niin väsynytkään kuin viimeksi, ja vältyin onneksi myös kohtutulehdukselta, josta sairaalassa varoiteltiin repaleisten kalvojen vuoksi. Yksi takapakki piti kuitenkin tulla, sillä episiotomiahaavastani pääsi harmillisesti irtoilemaan päällimmäisiä tikkejä ensimmäisen viikon aikana. Olin oikeasti aika paniikissa asiasta, ja soittelin sen vuoksi sairaalaankin pariin otteeseen. Syyttelin itseäni ja manasin, että olin ollut turhan varomaton ja esimerkiksi istunut normaalisti, kun ei ollut kipuja. Oikeasti kyse oli varmaan osittain vain huonosta tuurista. Tikkejähän ei ommella uudelleen, joten paranemista täytyy vain odotella ja hoitaa haavaa mahdollisimman hyvin. Särkylääkkeitä popsin tämän vuoksi pari viikkoa synnytyksen jälkeen.

Jälkitarkastuksessa selvisi, että haava on tikkien irtoilusta huolimatta parantunut onneksi hyvin ja arpi on siisti. Leikkauskohdan alussa on kuitenkin jäljellä vielä jotain pientä nirhaumaa, joten ahkeraa suihkuttelua ja pientä varovaisuutta täytyy vielä jatkaa. Olisin ollut jo niin valmis luopumaan siitä läträämisestä! Istuminen on kuitenkin ihan ok nyt, mikä helpottaa kyllä elämää paljon. Olin tosin jo niin tottunut esimerkiksi syömään seisten, että nyt tuntuu ihan hassulta, että voin taas istua normaalisti pöydän ääressä. Kaikkeen sitä tottuu. :D Nyt täytyy enää vain toivoa, että loppuosakin haavasta tulee hiljalleen kuntoon niin kuin minulle on kyllä kovasti vakuuteltu. Koko juttu harmittaa vähän edelleen, kun toipuminen olisi muuten sujunut niin hyvin − mutta minkäs teet. Ei voi kuitenkaan olla muuta kuin ylpeä siitä, millaisen työn tämä pieni kroppani on tehnyt jo kahteen kertaan, ja millaiset kaksi ihanaa lasta se on kasvattanut sisällään ja saattanut maailmaan. ♥