19.9.2015

Kotiäidin pään sisällä

Äidiksi tulo on jo tässä kuluneen kolmen kuukauden aikana opettanut minulle todella paljon itsestäni, laittanut miettimään elämänarvoja täysin uudella tavalla ja haastanut tuulettamaan omia tapojani. 


Tiedän, että olen välillä vähän turhan kova arjen suorittaja, mietin jatkuvasti mitä kaikkea pitäisi tehdä ja stressaan pikkujutuista turhaan. Olen myös kärsimätön, ja saatan huomautella ja motkottaa typeristä pikkuasioista, kuten siitä miksei roskapussia voi viedä saman tien jätekatokseen asti, tai miksei pyykkejä voi mennä ripustamaan heti kun kone napsahtaa pois päältä, tai miksei tavaroita voi purkaa välittömästi kun tullaan reissusta kotiin. Toisaalta olen varsin tehokas ja aikaansaava. Tykkään touhuta ja tulen hyvälle mielelle kun päivän aikana saa edes jotakin aikaiseksi pelkän jouten olon sijaan. Inhoan jättää asioita roikkumaan tai viime tippaan, ja hommat tulevatkin yleensä hoidetuksi todella hyvissä ajoin.

Noh, kotiäitinä pienen vauvan kanssa en todellakaan ole pystynyt touhuamaan entiseen malliin. Vauva tarvitsee päivässä paljon huomiota ja aikaa, eikä ennalta voi tietää, miten päivä tulee sujumaan. Välillä voi olla tunnin verran omaa aikaa, välillä ei ollenkaan. Välillä kaikki jää kesken, keittiössä vallitsee kaaos, eikä vauvaa saa millään asettumaan vaunuihin, että voisi käydä edes kaupassa. Voin myöntää, että olen välillä syvään huokaisten ja hammasta purren keskeyttänyt puuhani, kun vaunukopasta on kuulunut heräämisen merkkejä jo odotettua aiemmin. Eikö se nyt olisi voinut nukkua vielä hetken?

Samaan aikaan kun harmittelen, etten tänäänkään saanut laitettua niitä valokuvia kansioon, maalattua koko kesän maalaamista odottanutta naulakkoa tai pakattua pieneksi jääneitä vauvanvaatteita varastoon, saatan tuntea huonoa omaatuntoa miettiessäni olenko keskittynyt vauvaani riittävästi. Olenko tänään leikkinyt, seurustellut ja oleillut vauvani kanssa tarpeeksi, olenko nauttinut niistä pienistä ihanista hetkistä, joita vauvavuosi on pullollaan, mutta, joita ei enää myöhemmin tule? Olenko lapselleni oikeasti läsnä, kun hänelle jutellessani mietin samaan aikaan, että se tiskikone pitäisi muuten laittaa päälle? 

Tiedän, että minulla olisi opittavaa rentoutumisessa ja otteen hölläämisessä. Joskus voisi vaikka vain keskittyä makoilemaan rauhassa sohvalla ja olemaan aloillaan sen sijaan, että koko ajan on toimitettava jotain muka-tärkeää, suoritettava "tehtäviään" tai tuskailtava, kun ei saa omia projektejaan aikaiseksi. Mies on tässä paljon parempi kuin minä, ja turhan stressaamisen ja touhottamisen välttämisessä minulla olisikin häneltä opittavaa.

Vauvavuosi onkin ollut ja tulee edelleen olemaan itselleni eräänlaista kontrollista irti päästämistä, hetkessä elämisen opettelua sekä rennomman elämänasenteen omaksumista. Vauva on myös opettanut minua paremmin huomaamaan ja tiedostamaan näitä piirteitäni, tunnistamaan ärsyttävät ominaisuuteni ja pinttyneet tapani. Huomaan hyvin, että päivät sujuvat paljon mukavammin, kun en edes yritä asettaa itselleni suuria tavoitteita tai suunnitelmia. Kiukustuminen ja huonotuulisuus johtuvat useimmiten siitä, kun tuntuu, etteivät asiat mene niin kuin pitäisi, niin kuin minä haluaisin. Vauva todella pakottaa päästämään irti itsekeskeisyydestä ja minä-ajattelusta. 

Yritän kääntää ajatteluani enemmän sellaiseen suuntaan, että menisin päivän kerrallaan ja muistaisin nauttia hetkistä. Yritän myös opetella olemaan armollisempi itselleni. Ei minun tarvitse olla vauvalle 24/7 ohjelmatoimisto ja kaiken aikaa saatavilla. En ole huono äiti, vaikka vauva olisikin vähän aikaa itsekseen. 

Ja ne omat projektit joutavat odottaa. Jonain päivänä muistelen vielä kaiholla vauvavuotta ja pikkuista ihmettä, jota sai hoivata, pitää sylissä, suukotella, ihmetellä ja ihastella niin paljon kuin vain ikinä halusi. Nämä hetket eivät tule takaisin, kaikelle muulle on loppuelämä aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti