18.8.2016

Äitinä nyt ja vuosi sitten

Välillä on kiva muistella mennyttä aikaa vauvan kanssa – ja vertailla sitä nykyhetkeen.

Vuosi sitten

Vuosi sitten poika oli kaksi kuukautta vanha. Alkuvaiheen pahin väsymys oli itselläni takanapäin ja imetys sujui jo kivuitta. Mies oli palannut töihin ja olimme juuri viettäneet ristiäisiä. Alussa olin äitinä hoivaava ja vauvan tarpeisiin hyvin herkästi reagoiva. Hoivavietti syttyi heti pojan synnyttyä, mutta varsinainen äidinrakkaus löysi luokseni hiljalleen, kun tutustuimme vauvan kanssa toisiimme. Näiden puolien lisäksi olin kuitenkin myös epävarma ja pelokas. Pelkäsin monia asioita, joista osa tuntuu jälkeenpäin ajatellen ihan hölmöiltä. Pelkäsin esimerkiksi, että pudotan vauvan keittiön laattalattialle, tuosta noin vain. Sen vuoksi pidin hänestä erityisen lujasti kiinni aina keittiön poikki kävellessäni. Olin ehkä vähän hysteerinenkin, ja kun vauvan pää osui vahingossa kevyesti makuuhuoneen seinään, pelkäsin, että hän sai suurin piirtein aivovaurion. Pieni vauva tuntui niin kovin särkyvältä ja hauraalta, ja pelkäsin, että jotenkin rikon tai pilaan hänet.
 

Oli minulla myös sellaisia pelkoja, jotka ovat ehkä tuttuja muillekin äideille, niin kuin se miten pelkäsin, että vauva lopettaisi hengittämisen nukkuessaan. Vaunulenkillä kurkin jatkuvasti vaunuissa nukkuvaa vauvaa ja tarkistelin liikkuuko rintakehä ylös ja alas. Samaa tein myös iltaisin nukkumaan käydessä, niin kuin kyllä toisinaan edelleenkin teen. Ulkona pelkäsin myös, että ampiaiset pääsevät vaunuihin ja pistävät nukkuvaa vauvaa, tai että vauva saa likaa auringon haitallista säteilyä. Pelkäsin sitäkin, että vauvan pää jää lopullisesti epäsymmetriseksi, niin kuin se oli alussa, vaikka olin lukenut, että pään muotoutuminen kestää. Sitterin käyttöä vältimme pitkään, sillä pelkäsin, että vauvan selkä kärsisi siinä oleilusta, jos se aloitettaisiin liian aikaisin. Olin ottanut varoittelut monista asioista hyvin kirjaimellisesti. Pelkäsin myös sitä, etten enää koskaan saisi nukkua kunnolla. Taisin olla välillä aika ahdistunut kaikesta siitä uudesta vastuusta ja huolesta toisen puolesta.


Nyt
 
Olen saanut kasvaa äidiksi nyt reilun vuoden ja kahden kuukauden verran. Nykyään olen varmasti paljon rennompi kuin alussa, vaikka huolet ja pelot toisen puolesta kulkevatkin yhä mukana. Luotan jo itseeni paremmin, eikä kaikki ole enää aivan uutta ja vierasta. Vastasyntyneelle vauvalle lepertely muiden kuullen sai minut tuntemaan itseni jotenkin typeräksi, mutta nykyään en enää välitä siitä mitä muut ajattelevat, enkä jännitä tällaisia tilanteita. Vauva on kasvanut taitavaksi ja touhukkaaksi taaperoksi, eikä ole enää niin heiveröinen ja särkyvältä tuntuva kuin parin kuukauden ikäinen pienokainen. Nykyään kuvailisin itseäni ennen kaikkea huolehtivaksi, tarkaksi ja toimeliaaksi äidiksi. Hysteerinenkin myönnän olevani jossain määrin edelleen, mutta en enää ihan niin suuressa mittakaavassa kuin vauvavuotena.

Olen tarkka monissa asioissa, kuten pojan auringolta suojaamisessa (siinä asiassa olen tarkka myös itseni kohdalla) sekä siinä mitä taapero syö. Silloin kun joku tulee hoitamaan poikaa meille kotiin, löytyy asunnosta sieltä täältä lappuja pojan vaatteisiin, ruokiin ja päivärytmiin liittyen. Päivärytmistä ja rutiineista olen tarkka myös silloin kun olemme jossain menossa. Parhaimmillani (= hyvin nukkuneena) olen iloinen, pirteä, touhukas ja toimelias äiti. Tykkään käydä pojan kanssa erilaisissa paikoissa, ulkoilla ja tarjota uusia kokemuksia. Vuoden ikäinen lapsi ei mielestäni tarvitse aikuisen mittapuulla vielä mitään valtavia elämyksiä, mutta esimerkiksi lähimetsässä käyminen ja sorsien ihmettely puistossa, hetkiin pysähtyminen ja maailman katselu lapsen silmin, ovat sellaisia pieniä, mutta lapselle ihmeellisiä asioita, joita yritän mahduttaa jokaiseen päivään.

Äidiksi tulon myötä kannan lopun elämääni mukanani myös huolta toisen puolesta, mikä on välillä aika musertavaa. Välillä tuntuu, että tulen tästä kaikesta huolesta vielä sairaaksi. Ajatus siitä, että omalle lapselle tapahtuisi jotain pahaa pistää haukkomaan henkeä polvillaan maassa, kuristaa kurkkua ja puristaa sydämen nyrkin sisään. Ahdistun siitä ajatuksesta, etten voi tulevaisuudessa olla aina suojelemassa lastani. Välillä pienetkin asiat tuntuvat raskailta kestää: joku saattaa joskus sujauttaa hänen suuhunsa sellaista ruokaa, jota en itse antaisi, siirtää tietämättään kariesbakteerin nuolaisemalla hänen puurolusikkaansa, tai hän saattaa kaatua ja satuttaa itsensä ollessaan poissa kotoa. Päivähoidossa toinen lapsi saattaa tönäistä häntä, mutta kukaan aikuinen ei heti huomaakaan ja tule lohduttamaan. En halua kasvattaa lastani silkkihansikkain lasipallossa, ilman pettymyksen kokemuksia, mutta ennen kaikkea haluaisin suojella häntä maailman rumalta puolelta ja pahoilta ihmisiltä. Kai olen siinä mielessä vähän leijonaemo, niin kuin ehkä kaikki äidit.

Välillä olen todella pohtinut millaista elämä olisi toisen tai kolmannenkin lapsen kanssa: nääntyisinkö kaikesta siitä ahdistuksesta, huolesta ja pelosta, noista äitiyden raskaimmista tunteista? Toisaalta voisi ajatella positiivisen kautta ja kysyä, eikö sydämeni pakahtuisi äärimmilleen siitä rakkaudesta ja ilosta, jota kaikki lapseni elämääni toisivat voittaisivatko myönteiset puolet loppupeleissä kielteiset tässä asiassa?

4 kommenttia:

  1. Ihana teksti, ja niin paljon tuttuja ajatuksia <3

    VastaaPoista
  2. Voi ihana.Olisin itse voinut samat asiat pikku tyttöseni äitinä kirjoittaa.Hyvin puit sanoiksi varmasti monen äidin tuntemukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa ihana kuulla, kiitos! <3 Kiva jos ajatukset tästä välittyi :)

      Poista