8.8.2016

Maanantain avautuminen

Tämä ajatus on ehkä vähän hölmö. Silti se kuristaa kurkkua. Kun lapsella on jonkun toisen kanssa niin mukavaa, ettei äitiä melkein edes kaivata koko päivänä eikä äidin sylissä viihdytä, ja nyt kun vielä imetyskin on vähentynyt aika reippaasti viime aikoina, tulee vähän sellainen olo kuin olisin yhtäkkiä muuttunut jotenkin tylsäksi ja tarpeettomaksi, haahuilijaksi vailla järkevää tehtävää. Onko tässä ajatuksessa edes järkeä? Selvennän nyt sen verran, että "tällä toisella" en nyt mitenkään viittaa pojan isään. Pitäisi olla kiitollinen siitä, että lapsella on useita tärkeitä aikuisia elämässään, mutta ehkä se on juuri se tarpeettomuuden, vähän huonommuudenkin(?), tunne, joka painaa hartiat kasaan tässä asiassa. Tulee surullinen olo katsella toisten omistautunutta ilonpitoa lapsen kanssa (mikä tietysti on lapselle ihana asia), kun itsellä ei aina arjen pyörityksen ja ajoittaisen väsymyksen lomassa riitä akkuja samanlaiseen. Varmasti osansa tekee myös toisten ihmisten asenne, mistä päästäänkin vielä toiseen asiaan...

...eli siihen miten ärsyynnyn siitä, jos minut ohitetaan ihmisenä lapsen seurassa. Tiettyjen ihmisten kanssa tuntuu välillä siltä kuin olisin äitiyden myötä muuttunut jotenkin epäkiinnostavaksi ja toissijaiseksi olennoksi. Ymmärrän lapsen ympärillä hössöttämisen, mutta mielestäni olisi ihan kohteliasta kysyä vanhemmiltakin, että mitä kuuluu ja sitten vielä kuunnellakin se vastaus. En pidä siitä, että lapsi vain kaapataan sylistäni ja painutaan muualle. Inhoan myös tunteiden vähättelyä ja sitä, että keskustelu käännetään aina lapseen. Jos kerron, että minua väsyttää ja rasittaa lapsen kiukuttelu ruokapöydässä, en halua kuulla vastaukseksi, että eihän tämä ihana lapsi nyt sellaista tee ja sitten sitä lässytystä päälle. Kyllä se ihana lapsi vain voi välillä olla niin pirun hermoja raastava, eikä sitä kiukuttelua aina jaksaisi kuunnella, vaikka se sieltä ihanasta pienestä suusta ulos tuleekin. Joskus tekisi mieli jättää lapsi tahallaan jonnekin muualle hoitoon ja ilmestyä paikalle yksin. Että terve vaan, tässä MINÄ nyt olen. Argh. Ja ei, en ole kateellinen lapseni saamasta huomiosta, pyytäisin vain sellaista kohtuullista asiaa, että minutkin kohdattaisiin ihmisenä.

llainen maanantaipäivän avautuminen tällä kertaa, mutta ottaapa päähän.

Kuvassa keittiön ikkunasta bongattu ampiainen, koska olen ollut vähintään yhtä kiukkuinen kuin se.

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa tutuilta tunteilta. Kyllä sitä välillä tuntee itsensä vähän tarpeettomaksi, kun taapero löytääkin parempaa seuraa jostain muusta ja "unohtaa" äidin kokonaan. Samalla tämä "parempi seura" on niin taaperon lumoissa, ettei huomaa äitiä ollenkaan. Siinä sitten ajattelee, että tässähän tätä omaa aikaa olisi, mitä aina välillä kaipaa, mutta ei se sillä hetkellä tunnukaan tarpeelliselta. Mä oon ajatellu, että toi on ihan luonnollinen tunne, toi tarpeettomuus tossa tilanteessa, koska yleensä sitä on hyvinki kiinni tässä taaperossa. Onpas nyt vaikea yrittää sanoa mitä tarkottaa. Ehkä tyydyn sanomaan, että voin yhtyä kirjoittamaasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että ymmärsin pointin :) Se on hassua, miten siitä yhtäkkiä ilmaantuvasta vapaa-ajasta ei osaakaan nauttia, vaikka välillä sitä niin mukamas kaipailee. Ei pitäisi liikaa jumittua vain äidin rooliin, mutta kai näin kokonaisvaltainen rooli helposti jääkin päälle. On tässä opettelua itselle, mutta peräänkuulutan kyllä myös tuota toisten ihmisten käyttäytymistä tietyissä tilanteissa.

      Poista