14.9.2016

Raskaita aamuja ja omaa tahtoa

Huoh. Viime päivät ovat olleet vähän sellaisia, että on saanut vetää syvään henkeä kerran jos toisenkin. Minä olen aika pitkälti aamuihminen, eivätkä aikaiset, kello kuuden ja seitsemän välillä alkavat aamut ole pahemmin haitanneet (jos ei nyt ihan kukonlaulun aikaan tarvitse herätä), mutta taaperolla on viime aikoina ollut vähän vaikeuksia aamukäynnistymisensä kanssa. 

Poika on pirteänä pystyssä jo aikaisin, mutta aamut ovat täyttyneet kiukkuamisesta, narinasta, harmituksesta ja äidissä roikkumisesta. Välillä toivoisin todella, että poika osaisi jo puhua, ettei kaikkia toiveita tai mielipahaa tarvitsisi osoittaa sellaisella raskaalta tuntuvalla ääntelyllä, suorastaan vinkumisella, jonka syystä ei aina saa mitään selkoa lukuisista arvailuista huolimatta. Aamuisin ennen uloslähtöä olisi esimerkiksi niin kiva rämpyttää cd-soitinta, nostella lasikantiset paistinpannut keittiön laatikosta, tonkia kukkaruukkua, kiivetä tv-tason päälle ja yrittää painella television nappuloita, siis kaikkea sellaista mitä ei saa tehdä. Mikään muu tekeminen ei tietenkään sillä hetkellä kelpaa, ja kieltämisestä ja pois nostamisesta seuraa valtava protestointi, kun joka suuntaan rimpuileva ja naama punaisena huutava lapsi osoittaa mieltään. Poika osoittaa myös mustasukkaisuuttaan, eikä haluaisi jakaa äitiä muiden lasten tai isänsäkään kanssa. Tarkkana saa olla, ettei toisia lapsia satuteta, ja jos vanhemmat yrittävät vaikka vähän halata, täytyy väliin tunkeutua välittömästi. Suuttuessaan poika saattaa heittäytyä myös lattialle raivoamaan, mitä en edes tiennyt tämän ikäisten osaavan vielä tehdäkään. Ja oikein kiukutessan hän yrittää joskus takoa omaa päätänsä nyrkillään, mikä on ihan kamalaa! Oma tahto on siis alkanut näkymään entistä selvemmin ja äidiltä kysytään nyt kärsivällisyyttä.
 
Minun keinoni taltuttaa raivo ja harmi on useimmiten halaaminen tai syliin ottaminen, ja pystyn aika hyvin säilyttämään rauhallisuuteni, mutta kyllä se välillä koettelee. Aamupäivät ovat niitä raskaimpia ja usein tuntuu, että kun lapsi on vihdoin saateltu päiväunille, alkaa päivästä se helpompi puolisko. Olen miettinyt, voisiko aamukiukuille olla syynä se, että imetykset ovat nyt jääneet oikeastaan kokonaan pois aamuista. Sylissähän poika tykkää aamuisin paljon hengailla ja saakin siinä olla, mutta se imetyksen tuoma lohdutus yön jälkeen on tässä hiljalleen jäänyt ja ehkä siihen sopetuminen vie aikaa. Taaperomme on myös aika aktiivinen tapaus ja voihan olla niinkin, että hän ehtii jo turhautua sisällä ennen kuin ehdimme aamulla pihalle. Hampaitakin pojalle on taas pukkaamassa ja tietysti nekin voivat aiheuttaa huonotuulisuutta. Ja hiukan tässä joutuu kai katsomaan peiliinkin, sillä miehen mukaan minä ja poika olemme kaksi kärsimättömintä ihmistä, jotka hän tuntee. Minä olen uilkopuolisten silmin varmasti aika rauhallinen tapaus, mutta kotona näkyy sitten se tulisempi ja äkkipikaisempi puoli, ja taapero on tainnut saada osansa tätä pippuria perimässä. Täytyisikin muistaa kysellä omilta vanhemmiltani millainen minä olin vuoden tai parin ikäisenä.

Että sellaista menoa meillä täällä on nyt ollut. Lapsen kiukuttelun lisäksi hermoja ovat koetelleet tietotekniikan pienet tepposet, kun edellisen postauksen kuvien kanssa oli aluksi ongelmia, mutta nyt sieltä löytyvät ne kuvat mitkä pitikin. Lisäksi kameran akku otti ilmeisesti lopputilin juuri kun viikonlopun kamerakurssini lähestyy, eikä minulla tietenkään ollut vara-akkua olemassa. Kuumeisesti odottelen uutta akkua saapuvaksi postissa tänään. Sairastelimme myös koko porukka jonkinlaista syysflunssaa, ja juuri kun siitä selvitiin, on niskaani kotiutunut jokin kumma kolotus, joka ei meinaa hellittää millään. Pieniä juttuja, mutta kun niitä tulee kerralla monta, tuntuu se jokapäiväinen kiukuttelevan lapsen kaitseminen myös tavallista raskaammalta.

8 kommenttia:

  1. Kuulostaa aika tutulta.. Tsemppiä sinnekin! Äitini lohdutti (pilke silmäkulmassa), että "ei hätää, tämä tahtovaihe kestää vain koko loppuelämän.."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Huh, täytyy siis alkaa henkisesti valmistautumaan siihen että samaa meininkiä voi olla luvassa vielä vuosiksi eteenpäin :D

      Poista
  2. Kovin on tutun kuuloista! Venla roikkuu mussa kiinni oikeastaan aina, kun olen kotona. Silloin kun en ole niin miehen mukaan heillä menee oikein hyvin, eikä Venla juuri kiukkua. Minun kanssani haluaisi vain syliin ja rinnalle, ja munkin olis pakko alkaa vähentää imetystä, koska Venla tosiaan ei muuta tekisi kuin roikkuisi tissillä... Tsemppiä sinne, toivotaan tämän olevan vain _lyhyt_ vaihe. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa oon saanut kuulla, että silloin kun en ole kotona niin poika ei kiukkua juuri ollenkaan. Poissaolojen jälkeen kiukutaan sitten senkin edestä, ja vaikka olisi ollut jotain kivaa omaa menoa niin kotiinpaluu tuntuu joskus hirveän raskaalta. Tsemppiä sinnekin! :) Toivotaan, että tämä edes vähän helpottuisi jossain vaiheessa.

      Poista
  3. Tutun kuuloista :). Välillä hyvinkin väsyttävää ja sitten stressiä saa vielä siitä, kun ei taaperon rauhoittelun lomassa ehdi tehdä esimerkiksi kotitöitä. Mutta voin useamman lapsen äitinä lohduttaa, että edessä on ihania aikoja luovan ja empaattisen lapsen kanssa :). Välillä tsemppaan itseäni sillä, että tämä tällainen käytös on osa isompaa luonnepakettia, joka on kuitenkin ihana pakkaus sinänsä. Mutta voimia tässä usein tarvitaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lohduttavista sanoista! Täytyy koittaa pitää nuo asiat mielessä tulevissa haasteellisissa hetkissä :) Itse sain ennen hyvin tehtyä kotitöitä niin että poika oli kantorepussa, mutta nykyään tulee usein raivari jo siitä kun otan repun esiin. Varmaan kotihommien kanssa voisi ottaa rennomminkin kuin itse teen, mutta kaikkea ei voi kuitenkaan lykätä ihan loputtomiin ja inhoan myös sitä jos kaikki hommat kasaantuvat.

      Poista
  4. Voi, kuulostaa niin kovin tutulta! Jaksamista, tämä(kin) vaihe helpottaa varmasti ihan kohta <3

    VastaaPoista