8.5.2017

Toisen raskauden ensimmäinen kolmannes

Otsikko on vähän kökkö, mutta pitihän se jotenkin erottaa postauksesta, jonka kirjoitin esikoisen odotusaikana samasta aiheesta. Nyt näitä raskausaikoja on hauska vähän vertaillakin, kun blogista löytyy muistoja myös ensimmäisestä odotuksesta. Ensimmäisellä kolmanneksella tapahtuu niin paljon − vaikkei välttämättä vielä mitään kovin näkyvää − että halusin kirjoittaa siitä vielä ihan erikseen ennen kuin alan kirjoittaa kuulumisia meneillään olevista raskausviikoista. 

Tein siis positiivisen raskaustestin tammikuun lopulla, raskausviikolla 5+1. Pahoinvointi alkoi heti sitä seuraavalla viikolla ensin lievänä, mutta päivä päivältä pahentuen. Pahimmassa vaiheessa huono olo oli ihan ympärivuorokautista ja yhdessä väsymyksen kanssa lamaannutti varsinkin iltaisin täysin sohvan pohjalle. Oksetti, mutta en oksentanut, ja yöllä sängystä nouseminenkin sai aikaan sellaisen olon, että halusin vain äkkiä takaisin vaaka-asentoon. Muistan vielä ne illat, kun olin pojan kanssa kaksin kotona, enkä kyennyt tekemään muuta kuin makaamaan sohvalla ja tarjoilemaan ruuaksi smoothiepusseja. Lastenohjelmat olivat noiden iltojen pelastus.

Alkuraskaudessa monet ruuat, joita ennen söin päivittäin, muuttuivat yhtäkkiä täysin vastenmielisiksi. Ällötyksen kohteita olivat muun muassa kypsät banaanit, kananmunat, kalaruuat, vähän aikaa puuro, jota syön tavallisesti joka aamu, sekä ylipäätään monet makeat ruuat − jossakin vaiheessa jopa suklaa. Jääkaapista tulvahtavat hajut sekä voimakkaiden mausteiden tuoksu ruokakaapissa saivat nieleskelemään yökötystä. Paino ei ensimmäisten kuukausien aikana noussut ollenkaan, mihin vaikutti varmaan osaltaan huono ruokahaluni. Yritin keskittyä syömään niitä ruokia, jotka maistuivat, kuten kylmiä tomaatteja, Oolannin ranskalaisia, kanafileitä, suolakurkkuja ja tavallisia voileipiä. Mieleni teki myös lemppari meksikolaisen ravintolani ruokia, sekä yleisesti raikkaita ja viileitä ruokia. En ole himoinnut tässäkään raskaudessa mitään erityisen kummallisia ruokalajeja, ainut "outous" normaaliin ruokavaliooni verrattuna olivat nuo ranskalaiset.


Perheenjäsenille ja muutamille muille läheisille kerroimme raskaudesta tällä kertaa jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä ultraa. Esikoisen odotuksenhan pidimme visusti salassa aina nt-ultraan asti, mutta nyt tuntui luonnolliselta jakaa iloinen uutinen jo varhaisessa vaiheessa. Toki näin toisen lapsen kohdalla asiaan vaikutti sellainen käytännön asiakin, että tarvitsimme lapsenhoitoapua ultrakäyntien ajaksi. Jälkeenpäin olen myös miettinyt, että kaikki se salailu esikoisen odotusaikana esti ehkä jollain tapaa nauttimasta silloisesta alkuraskauden ajasta − tällä kertaa halusin ottaa odotuksesta ilon irti aivan alusta asti, pahoinvoinnista huolimatta. Toisaalta, toista lasta odottaessa esikoinen pitää kiireisenä, eikä aikaa raskausfiilistelylle ja -pohdinnoille ole ollut ihan niin paljon kuin ensimmäsellä kerralla. Hyvä asia taas on, että aikaa ei ole jäänyt myöskään niin paljon erilaisille peloille.

Alkuvuoden aikana sain huomata, että pienten lasten perhepäivähoitajana toimiminen ja alkuraskauden oireet olivat aika raskas yhdistelmä. Välillä podin huonoa omaatuntoa siitä, että suoriudun töistä puoliteholla; energiaa ei ollut mihinkään perusasioita kummempaan, enkä oikein jaksanut panostaa iltaisin omaan lapseen. Yritin kuitenkin olla itselleni armollinen, ja ajatella, ettei tilanne kestäisi ikuisesti − hoitolapset saivat kyllä kaiken tarvitsemansa ja poikakin vaikutti tyytyväiseltä, kun sai olla äidin lähellä vaikka sitten siellä sohvan nurkassa. Päivät kuluivat alkuvuodesta hyvin paljon kotona, mikä teki siitä henkisesti aika raskastakin aikaa. Nukkumaan menin usein jo ennen iltayhdeksää, sillä huonoa oloa helpottivat parhaiten uni ja vaakatasossa oleminen. Talvella hyvin käyntiin lähteneet liikuntaharrastukset jäivät täysin, kun en muutamaan kuukauteen jaksanut tehdä mitään.


Ensimmäinen äitiysneuvolakäynti ja neuvolalääkärin vastaantotto olivat viikolla 8. Neuvolassamme oli aiemmin ultraäänilaite, joka oli kuitenkin harmillisesti mennyt rikki juuri jokunen viikko ennen omaa käyntiäni. Olin odottanut kovasti, että pääsisin näkemään oliko kaikki varmasti niin kuin pitikin, ja saisin tarkennetun tiedon raskausviikoista. Mielenrauhan vuoksi varasinkin ajan yksityiselle lääkäriasemalle heti seuraavalle viikolla, ja helmikuun lopulle ajoittuneessa ultrassa raskausviikolla 9+5 näimme pienen sydämen sykkimässä, ja rakkaan, joka muistutti jo ihmeen paljon vauvaa: pää, vartalo ja raajat erottuivat selvästi ja siellä hän majaili ja liikuskeli aivan oikeassa paikassa. <3


Alkuraskauden nt-ultrassa kävimme viikolla 12+6 maaliskuun loppupuolella. Oli taas helpottavaa kuulla, että kaikki näytti juuri siltä kuin siinä vaiheessa pitikin. Emme nähneet aivan yhtä hurjia temppuja tai kuperkeikkoja kuin esikoisesta samassa tutkimuksessa, sillä pikkuisella  taisi olla päiväuniaika juuri meneillään, ja häntä piti vähän herätellä tutkimusta varten. Siellä pieni kuitenkin venytteli ja hörppäili lapsivettä, ja pikkuisen ihmisenalun liikkeitä oli yhtä ihmeellistä päästä seuraamaan kuin ennenkin. Lasketuksi ajaksi varmistui ultrauksen perusteella 28.9. 

En tiedä, onko aika vain kullannut muistot liian hyvin, vai oliko pahoinvointi oikeasti tällä kertaa pahempaa kuin ensimmäisessä raskaudessa. Muistan kuitenkin, että poikaa odottaessa pystyin syömään aamupalaa normaalisti ja työpäivätkin jaksoin ihan hyvin − toisin oli nyt. Yritin siinä kaameassa olossani ajatella positiivisesti, että oireet olivat vain merkki siitä, että raskaus etenee, mutta tiukkaa se teki. Muistan ajatelleeni aivan tosissani jaksaisinko enää ikinä kolmatta raskautta, jos pahoinvointi olisi todella niin hirveää. Synnytys tuntui lasten leikiltä siihen viikkoja kestävään kammottavaan olotilaan verrattuna. Esikoisen odotusaikana pahoinvointi loppui viikolla 12, mutta tällä kertaa jouduin odottamaan viikolle 16 asti, että se päättyi kokonaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti