15.6.2017

Raskausviikko 25+0 ja ajatuksia toisesta synnytyksestä

Raskausviikko 25+0! Numeroina tämä tuntuu taas yhdeltä vähän suuremmalta etapilta raskausviikon 20+0 jälkeen. Tässä vaiheessa vauvalla olisi jo suuret mahdollisuudet selviytyä, jos hän päättäisi syntyä nyt. Toivottavasti pikkuinen kuitenkin malttaa pysytellä vatsassa vielä pitkään kasvamassa ja vahvistumassa. Ennenaikaisuus on tosin asia, josta en ole ollenkaan huolissani, esikoinen kun syntyi normaaliin aikaan raskausviikolla 40+4.

Voinnin suhteen ei ole mitään sen kummempaa uutta kerrottavaa, joten päätin kirjoitella vähän ajatuksista, joita tuleva, toinen synnytykseni itsessäni herättää. Täyttelin hiljattain synnyttäjän esitietolomakkeen, ja samoja ajatuksia tuli kirjattua siihenkin. Toiveenani on taas vahvasti alatiesynnytys, siihen vain liittyy yksi mutta. En muista kuinka tarkkaan olen tästä aikaisemmin kirjoittanut blogiin, mutta sain siis edellisessä synnytyksessä kolmannen asteen repeämän, joka korjattiin synnytyksen jälkeen leikkaussalissa. Tämän luokan repeämä on harvinainen, sillä sitä ilmenee Suomessa vajaalla prosentilla synnyttäneistä, ja vaikeusasteeltaan se on sieltä pahemmasta päästä asteikolla 1−4 (lähde). Oma haavani parantui hyvin, eikä kiusallisia jälkivaivoja onneksi ilmennyt. Se MUTTA vain tässä asiassa on se, että repeämäni vuoksi seuraava synnytykseni saattaa olla sektio. 

Ajatus sektiosta suoraan sanottuna ahdistaa. En haluaisi leikkausta, ellei se olisi aivan välttämätöntä esimerkiksi vauvan hyvinvoinnin takia. Nyt syynä olisin kuitenkin minä itse. Ahdistun ajatuksesta, että vatsani leikattaisiin auki ja vauva revittäisiin sieltä ulos yllättäen ja epäluonnollisesti. Luonnottomuus on nimenomaan se sana, joka sektiosta tulee ensimmäisenä mieleen. Sekin huolettaa, että imetys saattaa lähteä huonommin käyntiin sektion kuin alatiesynnytyksen jälkeen. Olen myös haaveillut, että pääsisin vielä kokemaan synnytyksen, jonka loppuvaihe sujuisi rauhallisemmin, ei sellaisessa paniikinomaisessa pusertamisessa kuin ensimmäinen kerta. Esikoisen synnytys sujui mielestäni muuten hyvin, mutta lopun rytinällä tapahtunut, 8 minuutin ponnistusvaihe jätti kuitenkin jälkeenpäin ajateltuna jonkinlaisen sekavan ahdistuksen tunteen. Trauma on liian vahva sana, mutta jotenkin tuo tapahtuma kalvaa mieltä. 

Rakenneultraäänitutkimuksen tehnyt kätilö selitti, että minulle tehtäisiin synnytystapa-arvio suunnilleen raskausviikolla 36, ja lääkäri arvioisi monelta kantilta, mikä olisi järkevin synnytystapa. Kuulemma vielä joitain vuosia sitten kolmannen asteen repeämä tarkoitti suoraan sektiota seuraavassa synnytyksessä, mutta enää linja ei ole aivan niin jyrkkä. Nykyään asiaan vaikuttavat muun muassa vanhan haavan paraneminen ja vauvan koko − täytyy siis ainakin toivoa, ettei tästä kasva aivan jättiläisvauvaa! Samanlaisen repeämän saaminen ei siis ole toivottavaa toista kertaa, ja olen ymmärtänyt, että jälkivaivojen riski kasvaa entisestään aina, jos uusia samankaltaisia haavoja syntyy.

On tietenkin vähän tyhmää miettiä tällaisia asioita, sillä mitä vain voi tapahtua, ja seuraava synnytykseni voi päättyä lopulta vaikka hätäsektioon. Suunniteltu sektio olisi minulle kuitenkin henkilökohtaisesti pettymys; en haluaisi, että synnytystapani sanellaan ennalta, ja voin vain kuvitella kuinka paniikissa olisin ennen leikkausta. Määräys sektioon hautaisi saman tien myös toiveeni saada korjaava kokemus edellisen synnytyksen jäljiltä. En voi olla ajattelematta sitäkään, olisiko repeämäni voinut jotenkin välttää. Mitä jos ponnistusvaihe olisi ollut rauhallisempi? Mitä jos olisin ottanut puudutteen, enkä olisi päättänyt selvitä pelkällä ilokaasulla? Olisinko osannut varautua asiaan jotenkin, jos olisin tiennyt, että jotain tällaista voi ylipäätään tapahtua synnytyksessä? Kolmannen asteen repeämän voivat aiheuttaa kuitenkin hyvin monenlaiset syyt, ja yleensä se on monen asian summa. Itse asiassa tuolla aiemmin linkkaamassani artikkelissa mainittiin yhtenä aiheuttajana pitkittynyt ponnistusvaihe, siis täysin toisin kuin minulla. Tiedän järjellä ajatellen, että en olisi varmaankaan voinut vaikuttaa asiaan mitenkään, ja kohdalleni vain sattui se yhden prosentin hyvin huono tuuri. Mutta silti, silti en voi olla jossittelematta ja miettimättä ja surematta asiaa. 

Ahdistustani lisää ehkä entisestään myös tiedonpuute, sillä repeämäni vakavuus selvisi minulle kokonaisuudessaan vasta aika paljon synnytyksen jälkeen, kun luin kotona läpi omia potilastietojani. En tiedä mitä sairaalassa oikein tapahtui, mutta asiaa ei missään vaiheessa selitetty minulle täydellisesti − luulin, että olin vain vähän revennyt. En ole siis oikein missään vaiheessa päässyt puhumaan asiasta kunnolla terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Seuraavalla äitiysneuvolakäynnillä käymme läpi esitietolomakettani ja asiasta tulee varmasti puhuttua terveydenhoitajan kanssa. Olen myös miettinyt, että pelkopolikäynti voisi olla tämän asian suhteen ihan paikallaan. Olen nauttinut tästä raskaudesta suuresti, mutta tuleva synnytys on rakenneultrasta saakka pyörinyt sellaisena tummana varjona yläpuolellani, vaikka yritänkin olla murehtimatta asiaa liikaa. En myöskään jaksaisi elää epätietoisuudessa aina viikolla 36 asti, jolloin synnytystapa-arvio todennäköisesti tehdään ja lopullinen "tuomio" tulee. 

Kaikista näistä ajatuksistani ja toiveistani huolimatta on tietenkin selvää, että oli lopullinen synnytystapani sitten mikä hyvänsä, tärkeintä on, että vauva syntyisi maailmaan turvallisesti ja että hänellä olisi kaikki hyvin.

Millaisia ajatuksia (mahdollinen) toinen synnytys teissä herättää?

6 kommenttia:

  1. Mie oikeastaan odotan aika kovastikin tulevaa synnytystä. Edellinen oli ihan hyvä kokemus, ja ainakin kuvittelen, että erilailla ymmärrän synnytystä ja sen kulkua nyt, kun asiat on oikeasti sisäistetty :)

    Synnytykseen liittyvät ahdistuksen aiheet liittyy itselläni sairaalarutiineihin, jotka vaihtelee sairaalakohtaisesti, ja ovat joskus turhiakin. Ja se sairaalasänky, siihen joutuminen! Esikoisen synnytyksessä olin onnekas, ja pääsin allashuoneeseen, jossa ei sänkyä ollut ollenkaan :)

    Toivotaan, että kaikki menee sielläkin niin hyvin, että pääset alatiesynnytyksen kokemaan, ja voit ponnistaa semmoisesssa asennossa, joka ei ainakaan edesauta repeämien syntymistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustakin tuntuu, että nyt kun yksi synnytys on jo koettu, niin tiedän paremmin mistä hommassa on kyse, ja osaisin varmaan toimia tavallaan rauhallisemmin ja kätilön ohjeita kuunnellen. Toivon siis todella, että pääsisin vielä kokemaan ihan tavallisen alatiesynnytyksen.

      Se on kurjaa, jos ei tarjota vaihtoehtoja, vaan makuutetaan esimerkiksi vain siinä sängyssä. Mä en ole varma onko meidän sairaalassa tuota allasmahdollisuutta! :O

      Poista
  2. Täälläkin toivotaan toisen synnytyksen "korjaavan" edellisen kokemuksia. Vauva syntyi vaikeasti eri tarjonnassa kuin luultiin ja vielä pää vinossa. Episiotomiahaava ei sulkeutunut ja tulehtui monta kertaa myös 3kk synnytyksestä tehdyn korjausleikkauksen jälkeen. Syyksi havaittiin minun keloidi, eli iso kasvattaa liiallista haperoa arpikudosta. Ja haavanreunat eivät vain tarttuneet toisiinsa. Pelkopolia on väläytelty neuvolassa ja taidan haluta siellä käydä. Sekin pelottaa kestääkö tuo nyt jo arpeutunut haava miten hyvin.. lasten ikäero tulee olemaan siis kaksi vuotta.
    Tsemppiä ja toivotaan, että saat luonnollisen ja rauhallisen synnytyksen toiveittesi mukaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa pitkältä ja ikävältä prosessilta haavan paranemisen kanssa :/ Kannattaa varmasti tarttua tuohon pelkopolimahdollisuuteen! Mä en ole oikein saanut selvyyttä siihen, mistä oma repeämäni tarkalleen aiheutui, vai eikö sitä vain omassa tapauksessani tiedetä..? Episiotomia tehtiin mullekin, mutta sen lisäksi tuli vielä tuo paha repeämä.

      Tsemppiä sinullekin, toivottavasti kaikki menee hyvin!!

      Poista
    2. Sairaaloissa ja lääkäreissä on niin paljon eroja, synnytyksessä ollut lääköri kävi selittämässä synnytyksen kulkua ja kysymässä kokemuksia synnytystä seuraavana päivänä. Tapasin saman lääkärin myös myöhemmin haavahoidon merkeissä, ja keskusteltiin lisää synnytyksestä, se tosin oli sattuma.
      Kiitos tsempeistä, hyvin tää menee! Yritän ajatella positiivisesti ja loppujen lopuksi minulla ei nytkään ole mitään elämääni haittaavaa vaivaa :)

      Poista
    3. Niin tuntuu olevan. Mulle tuli kätilö juttelemaan synnytyspäivän iltana, mutta en siinä osannut kysyä niitä kysymyksiä joita jälkeenpäin ajatellen olisin halunnut. Kätilö itse kyseli lähinnä fiiliksiä synnytyksen jälkeen.

      Ei kai tässä tosiaan muu auta kuin mennä positiivisella mielellä vain eteenpäin! :)

      Poista