14.8.2017

Puoli vuotta perhepäivähoitajana

Toimin tosiaan yksityisenä perhepäivähoitajana tammi−kesäkuun ajan. Tarkoitus oli kirjoittaa puolen vuoden kokemuksista jo paljon aikaisemmin, mutta niin se kesä vie mennessään ja asiat unohtuvat. Nyt vihdoin kuitenkin asiaan!

Yksityiseksi perhepäivähoitajaksi ryhtyminen oli omalla kohdallani ratkaisu siihen, että saisin töitä ja esikoinen voisi olla vielä kotihoidossa. Työpaikkaa kun ei ollut odottamassa hoitovapaan jälkeen, ja ajatus pojan päivähoitoon laittamisesta ahdisti viime syksynä aika kovasti. Yksityisenä perhepäivähoitajana sain valita (tosin myös hankkia) hoitolapseni itse ja päättää heidän lukumääränsä maksimissaan neljä lapsen ylärajan puitteissa. Hoitoryhmässäni oli oman lapsen lisäksi kaksi taaperoa tutuista perheistä, täyttä ryhmää en tämän ikäisten kanssa halunnut. Toiminnan aloittamiseen, ja etenkin kaikkeen siihen liittyvään paperityöhön, sain paljon apua alueeni yksityisten hoitajien yhdistyksestä, jonka löysin netin kautta. Yksityisen perhepäivähoitajan toimintaa valvoo puolestaan kunnan päivähoidonohjaaja. Ensimmäisen kuukauden kokemuksista kirjoitin alkuvuodestä oman tekstinsä, jos sellaista kiinnostaa kurkata.

Etukäteen jännitin sitä, miten saisin käytännön asiat pyörimään sujuvasti, sillä työnkuvaani kuuluivat lastenhoidon ja kasvatuksen lisäksi tietysti myös ruokahuolto ja siivoaminen. Huoleni olivat kuitenkin turhia, sillä opin aika nopeasti, missä vaiheessa esimerkiksi ruoka kannattaa valmistaa. Suunnittelemani neljän viikon kiertävä lounaslista helpotti ruokahuoltoa huomattavasti. Ruuan esivalmistelut hoidin yleensä aamulla, ja aamu-ulkoilun jälkeen olin varannut aikaa lisukkeiden, kuten riisin, pastan tai kasvisten kypsentämiseen. Uuniruuat olivat käteviä, sillä ne saivat muhia uunissa ulkoilun ajan. Välillä oli sellaisiakin päiviä, että vältyin suuremmilta kokkailuilta, sillä isoista kerta-annoksista kertyi mukavasti ruokia myös pakkaseen. Pakolliset siivoilut, tiskaamiset ja paperityöt hoituivat puolestaan päiväuniaikaan, ja aikaa jäi myös omalle kahvitauolle. Etukäteen mietin kovasti myös sitä, miten saisin kolme taaperoa rauhoittumaan päiväunille yhtä aikaa, mutta sekin sujui lopulta yllättävän helposti. Lapset nukkuivat kahdessa eri huoneessa, ja oma lapsi oli se, jonka nukahtamista sain odottaa aina kauimmin.

Raskainta perhepäivähoitajan työssä oli työn yksinäinen luonne: ei työkavereita, eikä välttämättä muitakaan aikuiskontakteja työpäivän aikana. Leikkipuistossa toki näimme muitakin hoitajia lapsineen, mutta alueeni perhepäivähoitajat olivat kanssani niin eri ikäluokkaa ja ajatusmaailmaltaan erilaisia, etten kokenut lähempää tuttavuutta heidän kanssaan oikein luontevaksi. Toisinaan sain sovittua treffit äitikaverin kanssa puistoon ulkoiluaikaan, muulloin työpäivät kuluivat lasten seurassa, lapsille jutellen. Työ myös sitoi aika paljon kotiin: päiväjärjestys sekä lasten tuonti- ja hakuajat vaikuttivat siihen, missä saatoimme likkua ja mihin aikaan. Lisäksi täytyi ottaa huomioon, että kolmen lapsen kanssa kaikkeen kuluu huomattavasti enemmän aikaa kuin yhden kanssa: ruokailuun, pukemiseen, potalla käyntiin ynnä muuhun täytyi varata aina reilusti aikaa. Heinäkuun alettua ja töiden loputtua tuntuikin siltä, kuin olisimme saaneet yhtäkkiä huomattavasti lisää minuutteja esimerkiksi aamupäiviin, kun kanssani oli vain se yksi, oma lapsi.

Haasteita työhön toi tietysti myös lasten ikä − isompien ja omatoimisten lasten kanssa toiminta olisi voinut olla hyvin erilaista ja erilaisissa paikoissa liikkuminen paljon helpompaa. Pienten kanssa suuri osa ajasta kuluu ihan vain perushoitoon. Taaperoikäiset tarvitsevat paljon apua myös yhteisleikin pelisääntöjen opetteluun, kun esimerkiksi leluista tulee usein kiistaa, eikä tilanteita osata vielä ratkoa sanallisesti. Talvella kuljin lasten kanssa tuplarattaiden ja pulkan, kevään tullen tuplien ja seisomalaudan yhdistelmällä, mikä ei ollut mikään ihan kevyt työnnettävä. Kun kukaan lapsista ei vielä jaksanut kävellä kovin pitkiä matkoja kerrallaan, liikuimme paljon ihan vain lähiympäristössä: parissa leikkipuistossa ja lähimetsässä. Hoitolasten ikä oli kuitenkin oma valintani, sillä halusin nimenomaan suunnilleen samanikäistä leikkiseuraa omalle lapselleni. Hyvin eri-ikäisten lasten kohdalla toimintaa olisi täytynyt myös suunnitella ja muokata kaikille sopivaksi, nyt koin helpoksi sen, että kaikilla oli suurinpiirtein samanlaiset taidot ja tarpeet. Yleissääntönä muuten on, että perhepäivähoitoryhmässä saa olla vain kaksi alle 2-vuotiasta lasta, mutta siihen voidaan tehdä poikkeuksia esimerkiksi, jos lasten hoitoajat ovat hyvin vaihtelevia keskenään tai he eivät ole kokopäivähoidossa.

Parasta perhepäivähoitajan työssä sen lisäksi, että se mahdollisti oman työllistymiseni ja lapsen kotihoidon, oli nähdä lasten riemu keskinäisissä touhuissaan. Pienten toverisuhteet ja leikkitaidot kehittyivät hiljalleen, ja oli antoisaa päästä seuraamaan läheltä sitä, miten lapsista kehittyi ajan kanssa oma tiivis kolmikkonsa. Sydäntä lämmitti nähdä, miten oma lapsi nautti vertaistensa kanssa touhuamisesta ja miten lapsilla oli aidosti hauskaa keskenään. Ulkona he huolehtivat toisistaan ja huutelivat perään, jos joku lähti liian kauas tai katosi näköpiiristä vaikka puun taakse. Töiden päättyminen tuntui oman lapsen puolesta siinä mielessä haikealta, ettei samoja päivittäisiä leikkikavereita enää ollutkaan − vaikka toisaalta poika oli varmasti myös tyytyväinen siihen, ettei äitiä tarvinnut enää jakaa muiden kanssa. Tämä puolivuotinen oli pojalle kuitenkin hyvää harjoitusta tulevan pikkusisaruksen syntymää ajatellen. Olemme hoitolasteni perheiden kanssa tekemisissä jonkin verran myös vapaa-ajalla, joten mitään valtavan haikeita hyvästejä ei tarvinnut hoitosuhteiden päättyessä kuitenkaan jättää; lapset tapaavat toisiaan edelleen.

Perhepäivähoitajan työ ei ole tietenkään mitään huippupalkkaista, varsinkaan työmääräänsä nähden, vaikka yksityisenä hoitajana toimiessa sainkin määritellä perheiden hoitomaksujen suuruuden itse. Loppuosa palkastani tuli Kelan kautta. Omasta lapsesta maksettava kotihoidontuki toi palkkaan kivan pikkubonuksen, ja taloudellisesti pärjäsimme töitteni turvin riittävän hyvin, vaikka hoitolapsia oli vain kaksi. Hoitopäivien pyörittäminen yksin ei ole kuitenkaan todellakaan mitään kevyttä hommaa, ja on täysi harhaluulo, että perhepäivähoitajan työ olisi jotenkin helppoa rahaa ja kotona oleilua. On tietenkin jokaisen omatunnosta kiinni, miten työpäivänsä käyttää, mutta haluaisin uskoa, ettei kukaan hoida tällaista tärkeää lasten kanssa tehtävää työtä aivan välinpitämättömästi. Päivän perusrutiinit ja lasten valvominen pitivät ainakin minut niin tiiviisti työn touhussa, ettei aikaa laiskottelulle kyllä olisi jäänyt. Lapsista täytyy kuitenkin pitää ja lasten kanssa touhuamisesta oikeasti nauttia, että tätä työtä voi tehdä. Työ vaatii mielestäni myös sitä, että viihtyy kotona.

Perhepäivähoitajan työssä on ne omat hyvät ja huonot puolensa, niin kuin on varmasti kaikissa töissä. Omalla kohdallani perhepäivähoitajana työskentely oli myös eräänlainen kokeilu: nyt tiedän, mitä työ pitää sisällään, ja tiedän myös sen, etten luultavasti aloita samaa toimintaa enää uudestaan. Nostan nöyrästi hattua kaikille niille, jotka tekevät tätä työtä aidosti sydämellä vuosikymmeniä − minusta ei olisi siihen, sillä kaipaan sen verran työyhteisöä ja aikuista seuraa ympärilleni, tämä asia varmasti korostuu näin kotiäitivuosien jälkeen. Perhepäivähoitajan työt olivat kuitenkin hyvä ratkaisu siihen tilanteeseen, joka meillä oli, ja myöhemmin jatkan kohti uusia työkuvioita taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Jos aihe kiinnostaa ja haluaisit tietää vielä jotain lisää, niin jätä ihmeessä kysymyksesi kommenttiboksin puolelle, vastaan mielelläni! :)

2 kommenttia:

  1. Tuota vain kaksi alle kaksi vuotiasta ohjetta en muista kuulleenikaan! :) Mulla taitaa olla sama uraratkaisu edessä hetken päästä - en halua myöskään laittaa tyttöä hoitoon vielä. Oliko sulla kuinka hoidettuna varahoito, kun olit yksityisenä? Mä oon ajatellut kaupungin listoille menemistä, ehkä se helpottaa hieman käytännön järjestelyitä + hankintoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullekin tuo ohjeistus tuli uutena tietona, kun aloin selvittelemään asioita. Toisen hoitolapsen varahoidon sovin yhden yksityisen pph:n kanssa ja toiselle lapselle sen järjestivät vanhemmat. Kunnallisella puolella työskennellessä on puolensa, kun varahoitoa ei tosiaan tarvitse itse miettiä, ja rattaat, pinnasängyt ym. saa myös sieltä. Mun taas täytyi tehdä tarvittavat hankinnat omasta pussista, vaikka saihan ne kyllä laittaa verovähennyksiin, ja osalle oli myöhempää käyttöä esim. isovanhempien luona.

      Tsemppiä sulle aloitukseen, on kiva, että tällainen kotona työskentelyn mahdollisuus on olemassa! :)

      Poista