4.9.2017

Huomioita itsestäni äitinä

Reilut kaksi vuotta äitinä ovat opettaneet asian jos toisenkin.

− Ärsyynnyn siitä, jos lapsen kanssa liikkuessa minut ohitetaan ihmisenä ja kohdistetaan puhe vain lapselle. Tosin välillä huomaan itsekin syyllistyväni samanlaiseen lapselle lörpöttelyyn, joka tapahtuu ikään kuin vanhemman ohi.

− Kotona on nykyään vaikea rauhoittua ja rentoutua, rentoutumaan lähden yleensä muualle. Tähän pitäisi ehkä saada muutos.

− Olen huutanut ja kiljunut lapselleni, vaikka joskus kuvittelin, etten koskaan tekisi niin.

− Pidän tunnekasvatusta tärkeänä, minkä vuoksi en pidä ollenkaan lapsen tunteiden vähättelystä: "eihän tuo voinut sattua, ei tarvitse itkeä, tekoitkua...". Kyllä se vain voi lasta sattua ja harmittaa, ja aina saa itkeä, jos siltä tuntuu ja silloin pääsee myös syliin.

− Äitinä maailmantuskani on lisääntynyt potenssiin sata, ja uutisten lukeminen ahdistaa, minkä vuoksi elänkin vähän uutispimennossa. Maailma tuntuu pahalta paikalta ja pelkään, millaisia asioita lapseni joutuu elämässään kohtaamaan. 

− Puolisoa voi olla kamala ikävä, vaikka hän istuisi ihan vieressä.

− Ennen omaa lasta pidin kummallisena sitä, että jotkut aikuiset puhuvat lapselle itsestään kolmannessa persoonassa: "äiti auttaa, äiti ottaa, anna pallo äidille" jne. Myöhemmin minusta tuli täsmälleen samanlainen. Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt vähentää tätä tapaa.

− Korvaani särähtää, jos joku puhuu lässyttävään tapaan lapselleni. Yleensä tämä tapahtuu itseäni vanhempien ihmisten toimesta. Yritän silloin puhua itse oikein korostuneen neutraaliin sävyyn.

− Pidin itseäni ennen melko kärsivällisenä ihmisenä varsinkin lasten suhteen, enää en ole asiasta niin varma.

− Kuvittelen usein virheellisesti tietäväni ja osaavani kotiin ja lapseen liittyvät asiat paremmin kuin puoliso, joka varmasti hoitaisi asiat paljon rennommin kuin minä, mutta silti riittävän hyvin. Miksi kaiken täytyy muka olla niin tiukasti omassa kontrollissa?

− Yksi vaikeimpia asioita äitiydessä on ymmärtää ja hyväksyä se, että vaikka haluaisin suojella lastani kaikelta pahalta, en voi suojella häntä kaikelta pahalta. Kiusatuksi ja väärin kohdelluksi joutuminen on yksi pahimpia pelkojani, pelkkä ajatus meinaa murtaa sydämeni.

− Kaipaan omaa aikaa ja arjesta irtautumista, mutta en silti halua olla pitkiä aikoja erossa lapsesta.

− Rakkaus omaa lasta kohtaan on jotain järisyttävän kokonaisvaltaista: samalla ihanaa ja pakahduttavaa, mutta samalla myös kamalan pelottavaa. Kannan koko loppuelämäni mukanani huolta tuosta pienestä ihmisestä, jonka eteen tekisin mitä vain. ♥

4 kommenttia:

  1. Hyviä huomioita. Joskus pohdin, että missähän vaiheessa ajattelen itseäni myös naisena, enkä "vain" äitinä? helposti katsoo itseään vain äidin rooliuden kautta. Vaikka onhan sitä paljon muutakin. Tuttua tuo, että putoaa tietynlaiselta jalustalta, kun saa omia lapsia. Miekin ajattelin aina, etten koskaan huuda lapselleni. Ja huusin. Ja sitten kun Ilona ja Julia olivat jo isompia, sain Taikan ja kuvittelin, etten sille ainakaan enää huuda kun olen jo aikuinen ja pitkäpinnainen. Ja edelleen huudan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, pitäisi muistaa, että on edelleen myös nainen, puoliso ja ihan se oma itsensä äidin roolista huolimatta. Kai äitiys on sitten niin kokonaisvaltaista, että se jyrää helposti muut roolit alleen, varsinkin ihan alussa.

      Omalla kohdalla väsymys on se pahin vihollinen, joka saa välillä käyttäytymään ihan hullusti. Ymmärrys on tässä oman kokemuksen myötä kasvanut kyllä valtavasti kaikkia pienten lasten vanhempia kohtaan. :D

      Poista
  2. Ihanan osuvia huomioita myös omalle kohdalle! Varsinkin toi "äiti auttaa, äiti nostaa...", argh!!! Pitää itsekin alkaa kiinnittää huomiota että voin sano itseäni myös esim minäksi :D Kiva teksti taas, kiitos :) -Tiuhti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, mäkin koitan taas kovasti opetella tuota minä-muotoa, miten voikin olla niin vaikeaa :D Kiitos, kiva, että luit! :)

      Poista