5.10.2017

Toinen synnytyskertomus

Terveisiä vauva-arjen keskeltä! Ennen muita kuulumisia on synnytyskertomuksen vuoro. Tässä se tulee:

Heräilin maanantaiaamuna seitsemän aikoihin. Makoilimme miehen kanssa rauhassa sängyssä, sillä taapero ei ollut vielä herännyt. Olin havahtunut yöllä pari kertaa vatsan nipistelyyn mutta nukkunut silti hyvin. Harjoitussupistukset olivat olleet voimakkaampia edellisen neljän päivän ajan, ja olin aavistanut, että synnytys lähestyy. Siinä makoillessa tunsin pienten supistusten tulevan ja menevän. Kuuntelimme taaperon heräämisen ääniä ja piilouduimme peiton alle odottelemaan. Pian poika kömpikin väliimme, ja siinä me sitten köllöttelimme vielä kolmihenkisenä perheenä; oli ihanaa, että juuri synnytyspäivän aamuna sattui olemaan tällainen rauhallinen yhdessä vietetty heräämishetki.

Kahdeksan aikoihin kävin pojan kanssa aamupalapöytään. Mies lähti töihin, ja käski seuraamaan supistusten välejä kellosta. Huomasin, että ne tulivat 4−5 minuutin välein, mutta eivät olleet kuitenkaan kovin voimakkaita eivätkä pitkiä kestoltaan. Ajattelin, että touhutaan aamu ihan normaalisti ja katsotaan rauhassa, miten tilanne kehittyy (vertailukohtana itselläni olivat tässä siis esikoisen synnytyksen kipeät avautumisvaiheen supistukset, joiden kanssa kärvistelin yhden kokonaisen päivän). Myöhemmin sairaalassa avautumisvaihe katsottiin alkaneeksi tästä hetkestä.

Yhdeksän jälkeen lähdin taaperon kanssa pyöräillen leikkipuistoon ulkoilemaan. Poika keksi leikin, jossa isolle kivelle piti kerätä havunneulasia ja sitten lakaista ne kepillä pois. Leikimme sitä yhdessä pitkän aikaa. Välillä poika halusi kiipeillä. Seurailin supistuksia kellosta: ne tulivat edelleen 4−5 minuutin välein, mutta kestivät alle minuutin ja pystyin hyvin toimimaan ja puhumaan niiden aikana. Suunnittelin meneväni rauhassa suihkuun ja hiustenpesulle, kun saisin pojan päiväunille. Olisi kiva lähteä raikkaana sairaalaan, kun sen aika olisi.

Vähän yhdentoista jälkeen tulimme pojan kanssa kotiin. Huomasin, että supistukset tuntuivat aiempaa kovempina. Laitoin miehelle tilannetietoja viestillä. Lämmitin meille edellispäivän ruokaa lounaaksi ja soitin miehelle töihin. Sovimme, että soitan sairaalaan kysyäkseni ohjeita. Kätilö neuvoi lähtemään sairaalaan omien tuntemusten mukaan. Naurahdin, kun puhelimessa kysyttiin, laittoivatko supistukset jo ihan polvilleen, "ei sentään", vastasin, mutta ei kulunut kauankaan, kun näin todellisuudessa oli. Mies lähti tulemaan töistä puolen päivän aikoihin. Alkoi jo tuntua siltä, etten pystynyt enää oikein keskittymään muuhun supistuksen tullessa. Oli vaikea saada hoidettua ruokailu loppuun ja poika päiväunikuntoon. Lukiessani pojalle unisatua sohvalla jouduin pitämään useamman hengittelytauon.

Mies tuli kotiin vähän ennen yhtä. Hän toi mukanaan pojan isomummon lapsenvahdiksi. Olin nukuttamassa poikaa, ja mies kurkkasi, mikä meillä oli tilanne. Halusin hoitaa nukutuksen loppuun, sillä taaperon kannalta tuntui mukavammilta ajatukselta, etten lähtisi kesken kaiken pois. Luulin pärjääväni, mutta pian en voinut enää istua jakkaralla pojan unta odotellessa, vaan supistukset pakottivat makuulle ja haukkomaan henkeä. Sanoin pojalle olevani huonovointinen ja kehotin häntä laittamaan silmät kiinni ja kuuntelemaan unimusiikkia. Taapero pyysi tulemaan takaisin, mutta sen lupauksen jouduin rikkomaan. Onneksi poika nukahti päiväunille itsekseen ja nukkui hyvät unet. Minulle oli jotenkin erityisen tärkeää, että esikoisen päivä olisi mahdollisimman normaali.

Raahustin huoneesta ulos ja halusin väkisin käydä pikasuihkussa ennen lähtöä miehen estelyistä huolimatta. Nopean suihkuttelun jälkeen en meinannut enää saada sukkia tai kenkiä omin avuin jalkaan. Mies heitti viimeiset tavarat mukaan sairaalakassiin ohjeideni mukaan. Pääsin juuri ja juuri kipittämään omin avuin autoon supistusten välissä ja rojahdin etupenkille. Supistuksia tuli matkalla kolmen minuutin välein, ne olivat jo niin voimakkaitaa, että laittoivat huutamaan. Nyt ymmärrän miksi jotkut huutavat synnyttäessä! Lapsivedet lorisivat etupenkille noin puolivälissä matkaa − se tuntui siltä kuin iso kupla olisi puhjennut jalkovälissä. En pystynyt enää istumaan, vaan makasin pelkääjänpaikalla penkki kallistettuna. Toivoin vain, että olisimme pian perillä ja saisin ilokaasua. Vajaan puolen tunnin ajomatka sairaalaan tuntui liian pitkältä, mietin miten ihmeessä selviäisin. Kello 13.33 lähti puhelu synnytysosastolle, mies ilmoitti, että olimme tulossa pian vauhdilla, ja kätilöt lupasivat olla vastassa.

Saavuimme sairaalan pihaan kello 13.45. Ei ollut toivoakaan, että olisin päässyt itse autosta ylös. Huusin autossa taas yhtä supistusta, kun kätilöt tulivat apuun pyörätuolin kanssa. Yksi kätilöistä teki pikaisen alatutkimuksen, ja totesi, että pää on jo ihan tulossa. Minut autettiin pyörätuoliin ja käskettiin olla ponnistamatta milliäkään. Lähdimme vauhdilla sisään, kätilöt puhuivat, että voisimme jäädä myös Akuutin puolelle, mutta totesivat sitten, että ehdimme saliin. Matka mentiin lujaa, hissiä jouduimme odottamaan pienen hetken. Pidin silmiä kiinni koko matkan, enkä tiedä kuinka paljon ihmisiä ohitimme saati miltä touhu oikein mahtoi näyttää. Synnytyssalissa minut autettiin pystyyn ja omat vaatteeni kiskottiin äkkiä pois. Sitten sairaalan kaapu päälle ja hommiin.

Aktiivinen ponnistusvaihe alkoi kello 13.50. Ponnistusvaiheen alkaessa menin vähän paniikkiin, muistan, että hengitin tiiviisti ilokaasua ja kätilöt käskivät puhaltamaan välissä keuhkot tyhjiksi ilman maskia. Sitten pystyin taas keskittymään. Minulla oli kova ponnistamisen tarve, ja vauvan pää alkoi syntymään nopeasti, minkä vuoksi väliliha kiristi. Edellisessä synnytyksessä saamani kolmannen asteen repeämän vuoksi leikattiin pieni episiotomia. Siinä samassa pieni tyttömme syntyi kello 13.52, vain seitsemän minuuttia sen jäkeen, kun olimme saapuneet sairaalaan. Näin heti vauvan kasvot, ja ensimmäiset sanani hänelle olivat suunnilleen: "Voi pieni mihin olet tullut ja millaisen reissun olet tehnyt." Halasin miestä, ja sain pikkuruisen, kinan peitossa olevan nyytin rintani päälle ihasteltavaksi. Vauva alkoi imeä heti rinnalle päästyään.

Seuraavaksi odoteltiin istukan syntymistä. Siinä menikin aikaa, ja hommaa vauhdittamaan sain pari annosta oksitosiinia. Oksitosiinin ja kätilön kikkojen avulla sain istukan lopulta ponnistettua ulos, tunsin täysin, kun se syntyi. Sitten oli episiotomia ompelun vuoro. Paikallispuudutuksesta huolimatta ompelu tuntui ilkeältä, ei sattunut, mutta tunsin, miten lanka kulki ihon läpi. Tarvitsin välillä henkoset ilokaasusta. Lopuksi lääkäri kävi tarkastamassa haavan. Uusia repeämiä ei onneksi ollut syntynyt. Paikkailun jälkeen meidät jätettiin rauhassa ihastelemaan vauvaa. Kertasimme miehen kanssa päivän tapahtumia, ja söimme onnittelutarjottimen antimia, olinkin jo kovasti nälkäinen ja janoinen.
 
Vauva mitattiin, punnittiin ja pestiin muutama tunti syntymän jälkeen. Viiden jälkeen pääsin itsekin suihkuun, ja sen jälkeen pyörätuolin kyydissä pikkuinen nyytti sylissäni osastolle. Meillä kävi hyvä tuuri, kun pääsimme yhteen osaston uusista taaperohuoneista, jotka on tarkoitettu perheille, joissa on ennestään pieniä lapsia. Oma huone ja oma rauha olivat ihan luksusta, kun viimeksi vietin sairaalassa oloajan vaihdellen eri huonetovereiden kanssa. Imetys lähti hyvin käyntiin sairaalassa ollessa, ja kotiin pääsimme vauvan ollessa kahden vuorokauden ikäinen.
 ⋇⋇⋇⋇⋇

En olisi ikinä uskonut, että kaikki menisi lopulta niin nopeasti. Vaikka automatka oli tuskainen, olisin tarvinnut ilokaasua jo silloin, ja pelkäsin, ettemme ehdi sairaalaan asti, olen silti tyytyväinen siihen, miten hyvin synnytys sujui. Kokemus ei ollut ehkä rauhallinen, mutta edellisen jälkeen silti jollain tapaa voimaannuttava. Nyt osasin kuunnella ja noudattaa kätilöiden ohjeita paremmin: rentouttaa jalat, kun niin käskettiin tehdä, pitää taukoja ponnistamisessa, päästä pois alkaneesta paniikkitilasta ulos puhallellen. Olin keskittynyt tapahtumiin, ja todella tunsin vauvan ja istukan syntymisen, en ainoastaan kivuliaalla, vaan myös hyvällä tavalla. Nopean synnytyksen jälkeen olo oli heti pirteä, eikä totaalisen uupunut ja pihalla niin kuin viimeksi. En ollut väsynyt, kipeä ja toimintakyvytön niin kuin esikoisen synnytyksen jälkeen, johon kuului pitkä avautumisvaihe, kaksi valvottua yötä ja kolmannen asteen repeämä. Ajatus autoon synnyttämisestä oli pelottava ja edelleen hirvittää, miten lähellä se oli. Yritän olla jossittelematta ja syyttelemättä itseäni, sillä en olisi ikinä osannut aavistaa, miten nopeasti synnytys etenisi, ja miten erilainen synnytys tämä olisi ensimmäiseen verrattuna. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, meillä oli onnea matkassa. <3

⋇⋇⋇⋇⋇

Tyttövauva 25.9.2017 klo 13.52
Mitat: 3215 g / 50 cm / päänympärys 33,5 cm

Avautumisvaihe 5 h 50 min
Ponnistusvaihe 2 min
Jälkeisvaihe 40 min

Kivunlievitys N20

Ensimmäistä (huomattavasti pidempää) synnytyskertomustani pääset lukemaan tästä linkistä.

10 kommenttia:

  1. Huh, olipa teillä vauhdikas synnytys! Ihana lukea näitä, ihan tuli tippa linssiin. Onnea vielä pienestä prinsessasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli tosiaan! Kyllähän sitä sanotaan, että toinen synnytys menee yleensä ekaa nopeammin, mutta en olisi todellakaan uskonut, että ihan näin nopeasti... Kiitos <3 <3

      Poista
  2. Oi, ihanaa, että kaikki meni niin hyvin! Oli tosiaan vauhdikas kokemus. Täälläkin tippalinssissä, omaa vielä odotellaan :)
    Paljon onnea teille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vauhtia ei kyllä tällä kertaa puuttunut, mutta onneksi kaikki meni hyvin! Jännää, että sielläkin on synnytys jo niin lähellä :) Kiitos <3

      Poista
  3. Oho, neiti tuli todella vauhdilla! Mukavaa, että kaikki meni hyvin. Nauttikaa täysin rinnoin vauvakuplasta<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiire oli maailmaan, mutta onneksi tosiaan meni kaikki niin hyvin :) Kiitos, nautimme! <3

      Poista
  4. Oikein jännitin tätä lukiessa, että kai kerkisitte perille asti. Palasi mieleen meidän kolmannen lapsen syöksysynnytys, joka kesti 1h8min ja meiltä matkaa sairaalaan 70km. Ei mekään keritty montaa minuuttia sairaalassa olemaan. :) Ihana kuulla, että kaikki meni siellä hyvin.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännitystä ei kyllä puuttunut tältä reissulta, mutta teillä on tainnut olla vieläkin jännemmät paikat joskus, hui! Ei se ihme ole, että jotkut vauvat syntyvät autoon, kun välillä taitaa pikkuisilla olla vähän kiirus :) Loppu hyvin kaikki hyvin, onneksi <3

      Poista
  5. Hurjan nopeaa toimintaa! Eihän sitä alussa kotona supistusten kanssa vielä pärjäillessä voi aavistaa, että loppu saattaa yhtäkkiä edetä vauhdilla. Huh, onneksi ehditte sairaalaan edes jotenkuten! Vielä onnittelut pienestä nyytistä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei todellakaan voinut aavistaa, varsinkin kun esikoisen kohdalla kesti ja kesti... Aika viime tippaan meni, mutta sentään ehdittiin, ei voi kuin olla kiitollinen siitä. Kiitos onnitteluista! <3

      Poista