1.11.2017

Kahden lapsen äitinä

Olen nyt pyörittänyt arkea kahden lapsen kanssa noin viikon verran miehen palattua töihin lomaviikkojensa jälkeen. Jännitin tosi paljon etukäteen, miten selviäisin päivistä kolmisin lasten kanssa, mutta kaikki on mennyt ihan yllättävän hyvin! Siis paljon paremmin kuin olisin uskaltanut kuvitellakaan − en tiedä mitä kauhukuvia sitten oikein maalailin? Vauva on sujahtanut sulavasti osaksi esikoisen päivärytmiä, ja esikoinen on ollut edelleen hellyyttävän reipas ja huolehtivainen isoveli vailla voimakkaita mustasukkaisuuden merkkejä.

Itse kävin läpi melkoista tunnemylläkkää aivan alussa: baby blues, eli synnytyksen jälkeinen herkistyminen, oli helppo tunnistaa, kun tilanne taas tasaantui. Ensimmäisellä viikolla sairaalasta kotiutumisen jälkeen itkeskelin parina päivänä aika rajusti surressani sitä, miten jouduin yhtäkkiä olemaan niin etäällä esikoisesta vauvan ollessa luonnollisesti hyvin kiinni minussa. Olimme olleet pojan kanssa niin tiiviisti yhdessä siihen saakka, että tuntui pahalta, etten päässytkään enää kaikkeen mukaan. Ikävöin sitä arkea, mikä meille oli yhdessä muodostunut kuluneeen kesän ja syksyn aikana, ja pelkäsin ihan tosissani, että pikkuvauva-aika etäännyttäisi meidät. Pahimmillaan siinä hormonihuurujen keskellä tuntui siltä kuin olisin saanut toisen lapsen mutta menettänyt toisen. Tunsin itseni jopa vähän ulkopuoliseksi omassa perheessäni − sivustaseuraajan rooli ei istunut minulle ollenkaan. Mutta onneksi, onneksi tämä kaikki meni ohi. Muutokseen sopeutuminen otti kuitenkin aikansa.

Nyt arki rullaa jo kivasti, ja mitenkäs ne meidän päivät sitten oikein sujuvat? Heräilemme kaikki siinä seitsemän tienoilla, kun mies tekee lähtöä töihin, sanomme heipat ja käymme aamupalalle. Aamut näiden naperoiden kanssa ovat kieltämättä aikamoista tohinaa, että saamme kaikkien aamutoimet ja pukemiset hoidettua, mutta ulos olemme kuitenkin selvinneet aina viimeistään puoli kymmeneksi. Tehokkaiden aamuhommien ansiosta ehdimme olla pihalla parhaimmillaan pari tuntia ennen lounasta. Vauva nukkuu samalla vaunuissa ensimmäisiä päikkäreitään ja riippuu vähän hänenkin heräilystään, miten tulemme sisään. Vakiopaikkamme on yksi lähileikkipuistomme, missä näemme välillä tuttuja. 

Lounas on meillä aina valmiiksi tehtynä, korkeintaan keitän pastaa tms. sisälle tultuamme, mutta muuten ei aamupäivissä ole aikaa kokkailulle. Päiväunille käymme kaikki kolme yhdessä taaperon huoneeseen, minä ja vauva lainaamme silloin miehen patjapaikkaa lattialla. Iltapäivät kuluvat sisällä: taapero touhuaa välillä omiaan, pyykikone ehkä pyörii, katsomme Late Lammasta, ja vauva nukkuu usein jopa parin tunnin unet kantorepussa, jolloin saatan kokkailla seuraavan päivän ruokia taaperon kanssa. Pari kertaa olemme leiponeetkin. Nämä ovat siis ihan niitä samoja juttuja, joita puuhasin esikoisen kanssa myös ennen vauvaa, ja on ihanaa, että voimme tehdä samoja asioita yhdessä edelleen. Mies tulee kotiin yleensä viiden aikoihin, ja ilta kuluu useimmiten perheen kanssa.

Päivät kuluvat siis mukavasti, vaikka olenhan minä välillä ihan kamalan väsynyt. Väsymys onkin tässä vauvan ja taaperon kanssa mielestäni ehdottomasti rankinta. On niitä hetkiä, kun tuntuu, että aivot ovat totaalisen jumissa, joudun oikein pinnistelemään, että pystyn vaikka lukemaan jonkin tekstin ja unohtelen asioita. Järkevien lauseidenkin muodostaminen on välillä vaikeaa, kun täytyisi jutella jonkun itseäni paremmin nukkuneen kanssa. Kotona täytyy usein tehdä montaa asiaa yhtä aikaa, ja onhan se välillä melkoista säätämistä, kun yritän auttaa taaperoa jossain tai tarjoilla hänelle ruokaa samalla, kun vauva roikkuu tississä kiinni. Tai se, kun taapero vetkuttelee jossain asiassa, ja vauva itkee vieressä, silloin hermostun helposti itsekin. Yöunet ovat välillä aika surkeita, mutta jollain kumman voimilla sitä vain selviää. Hyvin rikkonaisen yön jälkeen voi aamulla  tuntua siltä, ettei päivästä tule yhtään mitään, mutta sanoisin, että se joka aamuinen ulos lähteminen tekee älyttömän hyvää itsellenikin − päiväunia tai -lepoa tietysti unohtamatta.

Yritän muistutella itseäni siitä, miten ainutlaatuista aikaa nyt elämme. Pienet ja yksinkertaiset asiat ovat tärkeitä, kuten vauvan hassut ilmeet ja taaperon mainiot höpötykset. On myös jotenkin hykerryttävän ihanaa käpertyä päiväunille omien lastensa kanssa; siellä me uinumme hämärässä huoneessa kaikki yhdessä. Yritän parhaani mukaan imeä itseeni tätä aikaa, kun lapset ovat vielä pieniä ja kun olen heidän kanssaan kotona, sillä tämän ajanjakson jälkeen on edessä työelämään paluu. Juuri nyt ihanaa on tämä ihan tavallinen arki.

4 kommenttia:

  1. Meillä täällä on takana vasta ensimmäinen päivä isyysloman jälkeen. Hengissä ollaan :D

    VastaaPoista
  2. Pitkästä aikaa eksyin lueskelemaan blogeja, joita ennen tuli luettua paljonkin! Onnittelut perheen kasvamisesta! :)
    Välillä se käväisee täälläkin mielessä, mutta vielä toistaiseksi se väsymyksen määrän kasvu pelottaa niin paljon että asia on jäänyt ajatuksen tasolle. Ja sitten taas toisaalta, se vauva-aika tosiaan on yllättävän lyhyt aika ja menee lopulta ohi hujauksessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! Jatkuva väsymys on kyllä raskasta ja itse kestän univajetta normaalisti tosi huonosti, mutta ihmeen hyvin tässä kuitenkin selviää! Kiitos ehkä äitihormonien? Sekin auttaa, kun tietää, että vielä ne hyvätkin yöunet taas koittavat :)

      Poista