16.2.2018

Kuka voisi kellot seisauttaa

 Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää
Kun maailma lainaa kaikkein kauneintaan
Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää
Kun maailma antaa kaikkein parastaan

Olen pieni ihminen enkä sille mitään voi
Parhaat hetket juoksee nopeaan
Maailma kulkee radallaan, se vähät välittää,
Mutta eikö voitais hidastaa

Aika on niin julma, se matelee
Juuri silloin kun se saisi kiiruhtaa
Nyt kun olet siinä aika suin päin ryntäilee

Kuka voisi kellot seisauttaa...

Niin lauletaan Suurlähettiläiden Kuka pysäyttäisi kellot -nimisessä kappaleessa, josta olen aina jostain syystä pitänyt. Aiemmin liitin laulun sanat parisuhteen onnen hetkiin, mutta nyttemmin laulu on saanut mielessäni aivan uuden merkityksen. Ensimmäisen kerran tulkinta iski tajuntaani, kun ajelin eräänä marraskuun pimeänä iltana kotiin molemmat lapset takapenkillä, ja autoradiossa soinut kappale sai onnen ja liikutuksen kyyneleet kihoamaan silmiini; miten ainutkertaisia hetkiä saamme elää pienten lasten kanssa juuri nyt, miten onnellinen ja kiitollinen olen lapsistamme, ja miten pelottavan nopeasti aika kuluu lasten kanssa. Lasten kasvaminen on samalla niin ihanaa ja samalla niin kamalan raastavaa.

Mies on parhaillaan yön yli reissussa ja taapero lähti mummolaan yökylään, joten olen viettänyt tänään vauvan kanssa rauhallista tyttöjen perjantai-iltaa. Juuri nyt fiilistelenkin laulua erityisesti pienen tyttöni kanssa. Tunnen joka päivä olevani niin kamalan onnellinen, että perheeseemme kuuluu vauva: tuo ihana, hupsu, valloittava, maailman kaunein vauva. 

Kumpa voisin muistaa ikuisesti vauvan jokellukset, hempeilyt, kujerrukset ja hassut päristykset. Kumpa voisin muistaa suloisen pulleat pikkujalat, silkkisen sileät pehmoposket ja pienet hapuilevat sormet, jotka yrittävät tällä hetkellä tarttua kaikkeen, mikä on lähietäisyydellä. Kumpa voisin muistaa tarkkaavaisena tuikkivat silmät, hassusti hapsottavat vauvanhiukset ja leveän hampaattoman hymyn, joka valaisee pienet pyöreät kasvot saaden ne näyttämään entistä pyöreämmältä. Kumpa voisin muistaa ne raukeat huokaukset, joita vauva päästää suustaan yöllä nukkuessaan. Kumpa voisin muistaa, miten vauva painaa päänsä minua vasten matkustaessaan sylissä, miten levolliselta hän näyttää nukkuessaan ja miten hän tuhisee kantorepun kyydissä. Kuka pysäyttäisi kellot tähän hetkeen, tai antaisi edes mahdollisuuden matkata joskus ajassa taaksepäin juuri tähän. ♥

10 kommenttia:

  1. Voi miten ihana postaus. Ihan liikutuin kun tätä luin. Nuo on niin ainutlaatuisia hetkiä♡♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ne on niin valtavan ainutlaatuisia <3 parhaani mukaan yritän säilöä muistoja talteen, etten unohtaisi.

      Poista
  2. Toi biisi on niin ihana ja tosiaan, kellot saisi pysäyttää edes hetkeksi. Niin äkkiä nämä pienet kasvavat.♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoppa muuta, täytyy vain muistaa fiilistellä mahdollisimman paljon näitä hetkiä <3

      Poista
  3. Aivan samoja ajatuksia! Aika menee jostain syystä tuplasti nopeampaa näin toisen kanssa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin menee ja välillä ihan pelottavan nopeasti. Kaikkihan sitä hokee mutta se on niin totta!

      Poista
  4. Sinäpä sen sanoit <3 Tämä on niin ainutlaatuista aikaa, johon ei pääse enää koskaan takaisin. Esikoisen kanssa ajattelin aina, että onneksi tulee vielä toinen. Nyt kuitenkin elämme jo toisen ja todennäköisesti viimeisen lapsemme vauva-ajan hiluja. Kääk, kamalaa! Olen tykittänyt lähiaikoina kiihtyvässä määrin videoita kaikesta mahdollisesta, että olisi edes pieni tapa katsoa takaisinpäin näitä aikoja. Onneksi lapset pysyvät ja ovat aina megarakkaita ja ihmeellisiä, vaikka eivät olisikaan enää ihan minejä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan samoja ajatuksia. Mietin jo raskausaikana, että täytyy ottaa kaikki ilo irti tästä toisesta odotuksesta, kun se saattaa hyvinkin olla myös viimeinen. Ja nyt sitten koitan imeä itseeni kaiken tästä vauvavuodesta. Ainutlaatuisia hetkiä on onneksi vielä paljon edessäpäin isompienkin lasten kanssa <3

      Poista