5.2.2018

Miksi huono omatunto painaa?

Tapahtui tänä aamuna: minä istun vessassa, vauva pötköttää sitterissä avoimen oven vieressä, taapero käy läimäyttämässä siskoa turhan kovaa päälaelle (tarkoitus on kai saada äiti huomaamaan, koska poika katsoo minua irvistäen samaan aikaan − ja siinä kyllä onnistuu), rähähdän taaperolle vihaisesti, mitä tämä oikein luulee tekevänsä, taapero juoksee karkuun, vauva katsoo minua pelästyneenä ja alkaa itkeä. Nappaan vauvan syliin lohdutettavaksi ja pyytelen anteeksi toivoen, että hän ymmärtäisi edes vähän. Taaperon kanssa juttelen asian läpi ennen ulkovaatteiden pukemista. Ulkona syyllinen olo kalvaa mieltä etenkin vauvan vuoksi, joka sattui vain viattomana olemaan väärään aikaan väärässä paikassa. Eihän nyt omaa lastaan haluaisi pelästyttää, miksi en voinut hoitaa asiaa toisella tavalla? Tähän tapahtumaan tiivistyy aika paljon elämästä kahden lapsen kanssa: niistä haastavammista puolista, ja etenkin omista syyllisyyden, huonon omantunnon ja riittämättömyyden tunteista, jotka vaivaavat nykyään paljon aiempaa useammin. 

Syyllisyys ja huono omatunto painavat arjessa monista muistakin asioista, vaikka tiedänhän sen, että virheitä tapahtuu, eikä kukaan äiti (kai) voi olla oikeasti täydellinen ja viimeiseen asti kärsivällinen ja rakentava joka ikisessä tilanteessa. Eikä kukaan ainakaan voi omistaa kymmentä kättä, jotka riittäisivät tasapuolisesti kaikille lapsille kaiken aikaa. Milloin harmittaa se, etten ole ehtinyt seurustella vauvan kanssa kovin paljon, kun päivässä on ollut paljon ohjelmaa, milloin surettaa, kun joudun vastaamaan kieltävästi, kun taapero kutsuu mukaan leikkimään, sillä ruoka on pakko saada valmiiksi, ettei kohta kiukutella nälän vuoksi. No, seuraavana päivänä voidaan seurustella enemmän, ja taaperolle voi selittää, että äiti ei juuri nyt voi tulla, mutta leikitään yhdessä ruokailun jälkeen. Ellei vauvaa sitten tarvitse juuri silloin syöttää tai viedä vaipanvaihtoon − ja olo on taas riittämätön... Tiedän, ettei minun tarvitse olla täydellinen, mutta omille lapsilleen sitä haluaisi aina yrittää olla himpun verran parempi äiti.

Useimmiten huono omatunto vaivaa silloin, kun suutahdan liian herkästi ja menetän taaperon vuoksi hermoni. En haluaisi olla huutava äiti, mutta välillä olen. Syyllisyys painaa etenkin silloin, kun ajatukseni ideaalista vanhemmasta ja omasta toiminnastani eivät kohtaa. Aina en tunne ihan onnistuneeni. Tällä hetkellä poden myös suoraan sanottuna aivan helvetillistä kurkkukipua, jollainen minulle ilmaantuu aina, kun sairastan flunssaa, ja voisin sanoa, että pahempaa kuin hoitaa lapsia väsyneenä, on hoitaa heitä kipeänä. Ja miksi pitää olla huono omatunto omasta sairastamisestakin! Taaperolla on ollut tänään vähän tylsää, enkä ole tosiaan ollut kovin hyvää saati kärsivällistä seuraa kipeänä.

Mutta kai se kokonaisuus kuitenkin ratkaisee, ja ne pienet, hyvät hetket surkeissakin päivissä ovat tärkeitä. Tämän päivän pelasti yhteiselle välipalalle surautettu flunssan karkotus-mustikkasmoothie ja jaetut Runebergin tortut − ostin kokeeksi Pirkan gluteenitonta Runebergin kakkua ja hyvää oli! :)

7 kommenttia:

  1. Älä turhaan pode, meillä tytär joutuu huutamaan joka päivä, nykyään kun ei saa edes tukistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselläni huono omatunto liittyy vahvasti siihen, että mieluummin ratkoisin haastaviakin tilanteita rakentavalla tavalla kuin huutamalla. Aina en siihen pysty, mutta koen, että haluaisin kehittyä siinä asiassa äitinä. Omasta mielestäni on vain hyvä asia, että tukistaminen ym. kuritus on nykyään laissa kielletty.

      Poista
  2. Tiedän niin tuon syyllisyyden, kun esikoiselle karjahtaa. Se on jokin primitiivinen äidinvaisto, kun huomaa, että pienempään sattuu. Vaikka kuinka ajattelee mielessään, että seuraavan kerran torun vain jämäkästi, niin sitä huomaa olevansa samassa tilanteessa. Ja toisaalta kokee syyllisyyttä siitä, että vauva joutuu olemaan mukana tuollaisessa tilanteessa. Tilanteessa, jota ei ymmärrä. Varmasti myös väsymys tuo omansa, saa tunteet leiskumaan voimakkaammin. Lohdutukseksi voin sanoa, että et ole ainoa äiti, joka näitä miettii. Tässä ainakin yksi kanssasisar. Meillä tilanteet ovat koko ajan helpottamaan päin, toki sitten tilalle tulee uusia haasteita;) Tsemppiä, hyvin sä vedät!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja tuo riittämättömyyden tunne on toinen. Olen nyt 9kk takonut kallooni, että lapsia on nyt kaksi ja minua vain yksi. Välillä toisen on odotettava. Kuopus ei voi saada samanlaista katkeamatonta huomiota, kun esikoinen. Toisaalta esikoisen kanssa ei enää ehdi leikkiä kaiken aikaa. Mutta tämän sijaan molemmat lapset saavat toisistaan seuraa. Ja nyt pienemmän kasvettua voimme leikkiä kaikki kimpassa:)

      Poista
    2. Kiitos kommentista ja vertaistuesta! Kiva myös kuulla, että tilanteet voivat tästä ajan kanssa helpottua. Tuo vauvan suojeluvaisto tulee tosiaan jotenkin niin luonnostaan, ettei siinä aina ehdi miettimään, mitä isommalle sisarukselle sitten karjaisee. Joskus mietin, että helpottaisi kummasti, jos joku osaisi kertoa, mikä on riittävästi huomiota ja aikaa kullekin lapselle, siis kuinka paljon on riittävästi ja milloin on tehnyt tarpeeksi? Mutta ei kai sitä kukaan pysty sillä tavalla määrittelemään. Omassa päässä vain tulee välillä pyöriteltyä noita ajatuksia päivän päätteeksi ja mietittyä, että olenko tänään ollut riittävä äiti molemmille. On tämä (kahden lapsen) äitiys melkoista tunteiden mylläkkää ja tasapainoilua välillä :) Tsempit sinne myös!

      Poista
    3. Se onkin, kun joku aikatauluttaisi päivän, miten jaat huomiotasi lasten kesken! Pitää vain luottaa omaan käytännön järkeen. Tämä aihe herätti minussa sen verran ajatuksia, että kirjoitin lopulta oman postauksen. Sain samalla hieman puhdistettua ajatuksiani. Käy kurkkaamassa:)

      Poista
    4. Niimpä, täytyy koittaa luottaa siihen, ettei tässä kovin pahasti voi mennä metsään, kun kuitenkin yrittää parhaansa. Kävin lukemassa ja samaistuin moneen kohtaan. Kirjoitusterapia tekee hyvää! :)

      Poista